Yötulilla,
maan tasalla
emme ole me vaan tuuli.
Silmiesi ääni
on kuin tulen ääni itse,
tulen tai ehkä ruohon,
ruohon, joka on vielä nuorta.
Kohoamme ylös,
ylös,
läpi valon ja varjon alati toistuvan kisan.
Kuljemme halki outojen seutujen,
autereisten niittyjen,
humisevien aamujen,
omenan tuoksun ja kanelin.
Näetkö miten savu hämärtää,
kietoo vaippaansa sen minkä luulimme selkeäksi.
Poistukaa pelko ja pimeys, poistukaa!
Tulemme kiertäkää kaukaa!
Toki näen kaislojen kuolleet värit, näen...
Toistavat tanssinsa kaislat,
kesä kesältä, uhmaa vailla ja pelkoa.
Siihenkö minä pystyisin,
siihenkö, jos on pakko.
Sattumalta klikkasin tämän sivun ja luin runon, ja menin sanattomaksi! Kuvan tunnelma ikään kuin toi runoon naisen äänen, matalan ja miellyttävän äänen. Tämä oli vielä parempi elämys kuin ne, joita valokuvanäyttelyissä parhaimmillaan kokee!
VastaaPoistaOi kiitoksia kovasti Sannis! Jännittävää kuulla, mitä ajatuksia runoni sinussa herätti.
VastaaPoistaTämä runo on yksi lemppareitani omista runoistani.Se herättää minussa monia mielikuvia, muistoja ja ajatuksia...