Rakastan lukemista, rakastan sitä paljon enemmän kuin elokuvien katselua. Kirjan tarinaan uppotuessaan voi luoda juuri niin mahtavan maailman kuin oma mielikuvitus suinkin säveltää ja mikään valmiiksi kuvitettu ei ole sitä koskaan kyennyt voittamaan. Kirjalliset teokset ovat vaikuttaneet minuun aina paljon vahvemmin kuin valmiimmiksi saatetut elokuvat. Nautin toki niistäkin, mutta ne ovat rajatumpia. Kirjat ovat kaikkein parasta. Niissä on sopivasti virikettä sielulle ja tilaa ajatuksen lentää.
Päivä päivältä olen huomannut rakastavani yhä enemmän myös kirjoittamista. Se on kulkenut mukanani jo pikkutytöstä asti. Silloin syntyivät ensimmäiset runoni ja tarinani. Myöhemmin on tuntunut hyvältä päästä aistimaan aika ajoin pieneksi tuokioksi lapsen ja nuoren tytön maailmaa. Usein tunnen myös hellyyttä sitä pientä tyttöä kohtaan. Tyttöä, joka odotti tulevan elämänsä muodostuvan paljon helpommaksi kuin sitten osoittautui. Onneksi en tiennyt kaikkea, mitä elämä toisi tullessaan, sillä se olisi ollut liian raskas taakka tietää ennalta. Tuskin monikaan odottaa menettävänsä puolisonsa kuolemaan vain kahdeksan yhteisen avioliittovuoden jälkeen. Harva ajattelee päätyvänsä elämään nuoren lesken eloa yksin tai niin kuin minä, vauvan ja pikkupojan kanssa.
Muistan, kun joskus kauan sitten katsoin naista, joka oli puolta vuotta aiemmin menettänyt miehensä. Muistan kuinka hän nauroi ja ihmettelin, miten nainen voi nauraa ja kokea iloa, vaikka hänen miehensä on kuollut. Heidän vahva liittonsa hävinnyt. Miten enää mikään voi tuntua miltään?
Myös mummoni nauroi paljon. Hän oli myönteisin, lempein ja iloisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Kaikki tuntuivat pitävän hänestä. Hän oli auttavainen ja vieraanvarainen, syvällinen ihminen täynnä tarinoita menneiltä ajoilta. Hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen eloonsa ja kaikenkaikkiaan hyvin onnellinen. Rakastin hänen seuraansa. Rakastin niin kovin mummoani! Kasvoinkin lapsuuteni hänen hoidossaan. Tiina-mummoni asui meillä ja teimme yhdessä kaikenlaista mukavaa, kun äitini ja isäni olivat töissä. Mummoni elämän ajattelu tuo minulle mieleen usein sen , että ihmisen onnellisuus ei ole kiinni vain eikä edes pääasiassa ulkoisista tapahtumista.
Kaikesta myönteisyydestään huolimatta mummoni oli kokenut kovia elämässään. Hänen ensimmäinen miehensä oli menehtynyt jo alle kolmekymmenvuotiaana keuhkotautiin ja myös tästä avioliitosta syntynyt poika kuoli ihan pienenä. Mummo löysi uuden rakkauden, tulevan ukkini Sampon. Heille syntyi kolme lasta, joista kuitenkin kaksi kuoli alle kouluikäisinä. Mummoni kaikkiaan neljästä lapsesta vain yksi, äitini, jäi eloon.
Viidenkymmenen hujakoilla mummoni jäi vielä toistamiseen leskeksi eikä enää koskaan avioitunut. En ehtinyt nähdä Sampo-ukkiani. Vain kertomukset ja vanhat valokuvat yhdistivät meitä. Erityisesti sukulaisistani minä olen ikävöinyt nähdä äitini pikkusiskoa Airia. Hän oli kaunis, hento, rinkilälettipäinen tyttönen. Niin useat kerrat olen katsonut kuvaa, jossa tuo suloinen tyttö katsoo suoraan silmiini pää kallellaan. Hän oli luonteeltaan hyvin herttainen ja tunteikas. Kun Anja- sisko oli koulussa Airi sanoi äidilleen:" Et arvaakaan, miten minulla on sitä tyttöä ikävä." Siskokset olivat hyvin läheisiä ja tärkeitä toisilleen.
Kerran Anja- äitini sairastui vakavasti ja mummoni lähti mukaan sairaalaan. Sillä aikaa viisivuotias Airi-tyttönen, jolla oli sydämessä jotain heikkoutta, oli kotona isänsä kanssa kahdestaan ollessaan vilustunut ja jotenkin sen vilustumisen seurauksena mennyt heikkoon kuntoon. Ja niin siinä kävi, että äitini ollessa sairaalassa pikkusisko sairastui ja vietiin myös sairaalaan. Siellä hän kuoli pian kuumetautiin. Silloin ajateltiin , että heikko sydän ei kestänyt. Näin minulle on kerrottu.
Tuntuu kummalliselta, että voi ikävöidä jotain, jota ei ole koskaan nähnytkään. Mutta jo aivan pienestä olen pikkuista Airia ikävöinyt. Sittemmin myös muita rakkaita.
Monet sanovat, että kannattaa ajatella iloisia, pitää kirjoittaa lähinnä vain myönteistä. Mutta elämässä on myös kipua ja rankkoja asioita. Minusta tuntuu hyvältä välillä muistella myös menetyksiä ja käydä niitä läpi. Itken aikani ja muistan kuolleita rakkaitani. Sitten olen taas kuin uudistunut, sisälleni hautautuneet taakat ovat pienentyneet ja voin kevyemmin elää tätäkin päivää.
Tietty taipumus ajoittaiseen melankoliaan on ollut minussa aina mukana. Varmasti näin olisi, vaikken olisi edes kohdannut niin paljon kuolemaa, myös ystävieni. Jotkut meistä ovat hersyväluontoisempia, jotkut herkemmin haikeutta tuntevia, en tiedä onko kumpikaan sen parempi. Meille kaikille löytyy sijaa. Yksi ymmärtää yhtä paremmin, toinen osaa tukea toista helpommin. Meille kaikille on elämässä käyttöä ja paikkansa.
Ja aina kaikki ei näy päälle päin. Nauravan sydän voi itkeä. Itkevän sydän voi sisältää paljon onnea. Niin on rakkaudenkin kanssa. Kirjoitin kerran: "Sillä niin minut on tehty, ilo ja kipu kietoutuneina yhteen syleillen toisiaan kuin panhuilun laulu, yhtäaikaa haikea, yhtäaikaa villi." Näin koen edelleen.
Siitä on nyt yli kahdeksan vuotta, kun ensimmäinen mieheni Jouni kuoli. Aluksi en pystynyt edes katsomaan valokuvia perhe-elämästämme. Tuska oli niin suurta kestää muutenkin. Pitkään aikaan en voinut ottaa valokuvia rakkaista ihmisistäkään. Tuntui liian pahalta säilöä mitään, mikä huomenna voisi olla viereltäni kadonnut. Kevään tullessa vihasin krookusten elinvoimaa. Sieltä ne mullan alta tunkivat esiin, vaikka mieheni oli kuollut. Mikä oikeus niillä oli niin kukoistaa, kun jotain paljon tärkeämpää oli hävinnyt viereltäni.
Mutta kuitenkin, elämä jatkui näinkin. Ilman Jounia rinnallani. Ilman isää lapsillani. Kaikkein pahinta oli mennä eskarin talviriehaan ja katsoa, miten kaikki muut lapset saivat nauttia isänsä seurasta. Ainakin siinä tilanteessa se näytti siltä, vaikka näinhän ei välttämättä kuitenkaan ollut. Oli rankaa seurata, miten muitten lapset näyttivät isilleen kivoja juttuja, miten lapset katsoivat isiään silmiin ja saivat hymyn vastaukseksi, kokivat yhteyden ja lämmön.
Oli kauheaa menettää oma miehensä, mutta kaikkein rankimmalta tuntui se, että lapseni menettivät isänsä. Se oli tuska, jota oli vaikeinta kestää. Se, että eläydyin lasteni suruun repi sisintäni pahiten.
Juho oli oppinut kahdeksan kuukauden iässä kävelemään ja kymmenkuukautisena hän jo juoksi, sellainen liikunnallinen vilperi. Aina, kun Jouni tuli töistä Juho juoksi häntä vastaan ovelle ja Jouni kaappasi hänet syliinsä halaukseen.
Sen yhden kohtalokkaan yön jälkeen, kun mikään ei ollut enää niinkuin ennen, Vili tiesi, Vili oli nähnyt, mutta Juho-vauva heräsi etsimään jotain, joka oli kadonnut. Ainakin viikon Juho-poikani , joka osasi jo juosta, ryömi pitkin talomme nurkkia ja etsi isäänsä ulisten ja uikuttaen kuin pieni koiranpentu. Se oli näky, jota en koskaan pysty unohtamaan. Ne olivat ääniä, joilta toivoisin jokaisen äidin säästyvän.
Ja niin jouduin tajuamaan, mitä olin menettänyt, mitä me olimme menettäneet. Jouduin myös miettimään, mitä tärkeää ja hyvää oli jäljellä. Yksi ihminen oli kuollut, mutta kaikki, ihan kaikki ei ollut maailmastani hävinnyt. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän näin kauniita asioita, ilon pisaroita, elämässä kiinni pitäviä tuokioita. Ihminen on sitkeä olento kun niikseen tulee ja naiset ovat usein vielä erityisen sitkeää sorttia. Kuinka moni nainen onkaan joutunut luopumaan puolisostaan ja jatkamaan elämäänsä pimeän yön keskeltä ponnistaen, kuinka moni äiti onkaan kohdannut jotain ehkäpä vielä pahempaakin, oman lapsensa menetyksen, joka on niin luonnotonta kuin olla ja voi.
Usein sanotaan, että kuolema on luonnollista. Ei, sanon minä. Kuolema, ihmisen kuolema ei ole luonnollista. Kuolema on vihollinen. Alunperin ei ollut määrä käydä näin ja ikuisesti ei tule jatkumaan näin. Elämä on luonnollista ihmiselle, ikuinen elämä. Näin minä uskon ja näin tiedän sen olevan. En siitä täällä enempää puhu, mutta olen onnellinen, kun voin tietää, että kuolema on vihollinen, joka lopulta tullaan hävittämään. Ja eromme rakkaistamme ei tarvitse olla lopullinen. Vielä kohdataan!
Mustimmista hetkistäni on jo yli kahdeksan vuotta, mutta vasta nyt tuntuu, että pystyn kunnolla kirjoittamaan kaikesta siitä, mikäli haluan. Tai pystyn halutessani kirjoittamaan muusta, vaikkapa vain tärkeimpien asioitten vierestä, niin että rivien välistä löytyy enemmän kuin itse sanoista konsanaan.
Mitä minä haluan kirjoittaa ja tarkalleen ottaen mistä, ei ole vielä täysin varmaa, mutta sen tiedän , että haluan kirjoittaa ihmisistä. Haluan kirjoittaa kestämisestä, kohtaamisesta, ikävästä ja kaipuusta, surusta ja rakkaudesta. Haluan kirjoittaa ystävyydestä ja lojaalisuudesta, juonitteluista ja rehellisyydestä, pettymyksistä ja toivosta. Sanalla sanoen haluan kirjoittaa elämästä. Haluan kirjoittaa romaanin. Nyt olen siihen valmis.
