Menneitten vuosien mietteitä, surullisia säkeitä... Laitan nämä runoni varoittavan otsikon alle. Tiedänhän, että jotkut meistä haluavat välttää kaikkea vähänkään rankkaa tai haikeaa. Monet meistä etsivät vain ilon pisaroita ja hehkuvia helmiä. Niitä haluan itsekin eniten olla etsimässä ja löytämässä.
Elämässä on kuitenkin myös kipua jopa tuskaa. Ainakin minun elämässäni on ollut, samoin monien minulle läheisten ihmisten elämässä. Niinpä, vaikka joku runo olisikin minä-muodossa, en aina itse ole välttämättä kohdannut juuri tuota tilannetta ja olotilaa, jota tekstissäni kuvaan... Hmm...ja vaikka olisinkin, yritän olla paljastamatta ihan kaikkea, mitä olen elämässäni kokenut...hei, sallikaa nyt minullekin jotain suojakilpiä! ;)
Itse koen puhdistavana ja vapauttavana kokemuksena palata välillä surullisiin tunnelmiin, vaikeisiin asioihin ja kipeisiinkin muistoihin. Omiin tai toisten tarinoihin, joissa olen usein jotenkin itsekin elänyt mukana tai ainakin nähnyt kaiken hyvin läheltä. Runot ovat auttaneet minua paljon tunteiden käsittelyssä ja kohtaamisessa. Niin omat kuin toistenkin runot. Annan runon avata minussa jotain, aina, kun tuntuu siltä, että olen siihen valmis.
Tavallisena koulupäivänä
Tavallisena koulupäivänä lainasin pyörääni.
Kerran oli jo läheltä pitänyt
ja nyt pulpetti tyhjänä,
vaikka terveinä olivat kaikki aamuun heränneet.
Niin sanoi sisko,
sen iloisen surusilmäisen.
Tavallisena syksyn keltaisena päivänä
pyöräni oli mennyt ja minä juoksin.
Tytön sisko edeltä ja minä perässä.
Paita ja peppu löytämään, mitä löydettävissä oli,
koira hengissä säästyneenä.
Ei erityispäiviä kuolemalle,
eikä elämälle,
ei silloin, ei nyt.
Poikia, miehiä, ystäviä,
töitä ja työttömyyttä,
tenttikirjoja, keltaisia syksyjä,
sitä tavallista.
Nyt ainokainen tutkii lehtivihreää, tekee lapsia ja väitöskirjaa,
kieltää ikävän ja Jumalan.
Minä näen kelmeän tytön vedessä
sinisenä kuin silloin kerran,
kun ei vielä ollut
miehiä, lapsia, lehtivihreää,
vain koira hengissä säästyneenä,
nyt jo vainaa.
Miksi täällä tapahtuu niin paljon
Miksi täällä tapahtuu niin paljon.
Ikkunalaudalla sirkkalehdet nostavat päänsä,
huutavat valoa ja ravintoa.
Jokainen soluni lähelläsi vaikertaa kylmyyttä.
Jokainen askeleeni, epävarma ja äkäinen,
miettii taistella vai paeta.
Miksi täällä ei tapahdu mitään.
Joen jäät ovat ahtautuneet,
pensaitten oksat lumimassojen alla taipuneina alemmas kuin koskaan.
Miksi täällä tapahtuu niin paljon,
silmiesi jää kipunoi, jähmettää minut äärettömyyden kaukaisimpaan nurkkaan.
Absoluuttinen nollapiste on -273,15.
Täällä tapahtuu niin paljon,
täällä ei tapahdu mitään.
Absoluuttinen nollapiste on , on ja edelleen on -273,15.
Soitat huuliharppuasi
Soitat huuliharppuasi
uneliaan rauhallisesti niin kuin sinulla on tapana.
Erotan uutta kaihoa,
ikävää, joka hiipii varkain.
Voisin kuvitella väliimme nuotion,
sinut tuijottamassa yhä loimuavaan hiillokseen.
Ehkä olen sinulle leiripaikka,
vain vähäinen leiripaikka jossain lohdun ja unelmien rajamailla,
yksinäisen kulkurin yritys löytää kotiin.
Minä niin tykkäsin
Minä niin tykkäsin noista Mellerin runoista,
tykkäsin aikoinaan.
Entä, jos ei kuitenkaan otettaisi niitä ronskeja,
tai rankkoja.
Ei otettaisi.
Sanottaisiin vähän hienovaraisemmin
tai paljon. Paljon hienovaraisemmin.
Tapahtuisi vähän vähemmän.
Tai paljon,
paljon vähemmän.
Eikö kaikki voisi olla joskus ihan pientä ja sievää.
Pientä ja sievää minun elämässäni, kiitos.
Ei tulisi hyviä runoja minusta, kiitos.
Tulisi hyvä elämä.