Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tiinuliinun runo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tiinuliinun runo. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Sinä


Sinä yritit

Sinä yritit sytyttää tuleen metsän.
Mutta tuli kulutti kaiken, mitä sen ympärillä oli.

Metsä nousi nuorena jalopeurana,
vailla raateluhampaita,
ofiirin kullalta hehkuvana.

Viattomuutta vastaan ovat nuolesi kärjettömät.


Sinä uskot

Sanot:
" Minä uskon musiikkiin, jota ei eletä loppuun.
Uskon tauluihin, joita ei katse murenna.
Uskon kirjoituksiin, jotka eivät sammu koskaan.

 Uskon ihmisiin, mutta klassikot, ne ovat harvassa. " 

Sanon: Niinkö, todellako niin? 

Mutta entä heitä, jotka tunnistavat klassikot,
onko heitä enemmän,
onko heitä yhtään enemmän?

Entä heitä, jotka kestävät,
onko heitä enemmän?

Entä heitä, jotka rakastavat,
onko heitä?

Tiedät, jos tulet linnoitustesi takaa.
Silloin sinä tiedät.

Kuinka monta muuria
meidän on purettava,
jotta emme jaksaisi linnoituksia rakentaa?



lauantai 30. huhtikuuta 2011

Koivut, valkorunkoiset vartijat



Kuin arat gasellit

Kuin arat gasellit,
lähdettä etsivät,
 kohtasimme.

Vain katse ja tiesimme,
on mahdollisuus.

Kuin arat gasellit
sieraimet väristen,
lähestyimme.
Hitaasti, hitaasti.

Syyskesän  kuulas koivikko,
paperinohuet lehdet,
auringon polttamat korret.

Vain tuulenhenkäys, risaus.
Toinen lähti, toinen jäi.



Valkorunkoiset vartijat


Koivut,
valkorunkoiset vartijat,
kaartuvat yllemme.

On kesäyö,
 tunnemme sen,
 muistamme menneiden kesien ketjun.

Laakso, kummut
peittyneinä versovaan viljaan,
tuoreitten lehtien tuoksu kaikkialla.
Usva hiipii kuin varoen.

Joen tumma kutsu,
 suvanto,
veden hyväily olkapäillä.
Huomaatko, ymmärrätkö kaiken.

Tunnetko tämän maan, joka antaa kaikkensa,
tämän veden,
 joka oli jo ennen aikojen alkua.

Savusaunan tuoksu hiuksissasi,
maailma on puhdas.




keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Yö on meidän





Haitari nostaa äänensä,
siskot, laulakaa, laulakaa!
Yö on meidän, muukalaisten,
karavaani lepää.

Tahdon tanssia, pyöriä, polkea, lentää,
tanssia leiritulella, kun ilta nuolee ahnaasti värit.
Kaiken: oranssin, kullan, purppuranpunan.

Minä ja hevoseni yhteenkasvaneina,
saaliinajon kiihko, laukka ja raisu vapaus.
Hiekka polttaa kuumana kavioitten alla.
Eteenpäin, eteenpäin!

Veljeni tiikeri huutaa,
on viidakossa yö.
Kuu kietoo huulemme hopeaan,
tiedän, aurinko meitä odottaa.

Eteenpäin, eteenpäin!
Aurinko odottaa.
On yö ja leirituli laulaa.





Vahdinvaihto

Hän nousi ja nosti vaahtopäiksi meren,
jota olin kahlannut neidon askelin.
Yö laski varjonsa mereen,
ovela yö, meidät saaliikseen sai.

Hiljaisuus, sinistä safiiria,
taivas teräksen laulua,
Yö kuunteli, tarkkaili, kun koilisesta nousi myrsky.
Ei mikään ollut enää niin kuin ennen.
Rannan hiekan huomasin elävän karheasti,
salaista voimaansa täynnä.

Kipeää on autuus, jota ei kestä,
ei halua menettää.
Yö hiipi hämillään pois,
 mutta aamu,
aamu oli olevinaan viaton kuten aina.



maanantai 18. huhtikuuta 2011

Surullisia säkeitä




Menneitten vuosien mietteitä, surullisia säkeitä... Laitan nämä runoni varoittavan otsikon alle. Tiedänhän, että jotkut meistä haluavat välttää kaikkea vähänkään rankkaa tai haikeaa. Monet meistä etsivät vain ilon pisaroita ja hehkuvia helmiä. Niitä haluan itsekin eniten olla etsimässä ja löytämässä.

Elämässä on kuitenkin myös kipua jopa tuskaa. Ainakin minun elämässäni on ollut, samoin monien minulle läheisten ihmisten elämässä. Niinpä, vaikka joku runo olisikin minä-muodossa, en aina itse ole välttämättä kohdannut juuri tuota tilannetta ja olotilaa, jota tekstissäni kuvaan... Hmm...ja vaikka olisinkin, yritän olla paljastamatta ihan kaikkea, mitä olen elämässäni kokenut...hei, sallikaa nyt minullekin jotain suojakilpiä! ;)

 Itse koen puhdistavana ja vapauttavana kokemuksena palata välillä surullisiin tunnelmiin,  vaikeisiin asioihin ja kipeisiinkin muistoihin. Omiin tai toisten tarinoihin, joissa olen usein jotenkin itsekin elänyt mukana tai ainakin nähnyt kaiken hyvin läheltä. Runot ovat auttaneet minua paljon tunteiden käsittelyssä ja kohtaamisessa. Niin omat kuin toistenkin runot. Annan runon avata minussa jotain, aina, kun tuntuu siltä, että olen siihen valmis.





Tavallisena koulupäivänä

Tavallisena koulupäivänä lainasin pyörääni.
Kerran oli jo läheltä pitänyt
ja nyt pulpetti tyhjänä,
vaikka terveinä olivat kaikki aamuun heränneet.
Niin sanoi sisko,
sen iloisen surusilmäisen.

Tavallisena syksyn keltaisena päivänä
pyöräni oli mennyt ja minä juoksin.
Tytön sisko edeltä ja minä perässä.
Paita ja peppu löytämään, mitä löydettävissä oli,
koira hengissä säästyneenä.

Ei erityispäiviä kuolemalle,
eikä elämälle,
ei silloin, ei nyt.
Poikia, miehiä, ystäviä,
töitä ja työttömyyttä,
tenttikirjoja, keltaisia syksyjä,
sitä tavallista.

Nyt ainokainen tutkii lehtivihreää, tekee lapsia ja väitöskirjaa,
kieltää ikävän ja Jumalan.
Minä näen kelmeän tytön vedessä
sinisenä kuin silloin kerran,
kun ei vielä ollut
miehiä, lapsia, lehtivihreää,
vain koira hengissä säästyneenä,
nyt jo vainaa.






Miksi täällä tapahtuu niin paljon

Miksi täällä tapahtuu niin paljon.
Ikkunalaudalla sirkkalehdet nostavat päänsä,
huutavat valoa ja ravintoa.

Jokainen soluni lähelläsi vaikertaa kylmyyttä.
Jokainen askeleeni, epävarma ja äkäinen,
miettii taistella vai paeta.

Miksi täällä ei tapahdu mitään.
Joen jäät ovat ahtautuneet,
pensaitten oksat lumimassojen alla taipuneina alemmas kuin koskaan.

Miksi täällä tapahtuu niin paljon,
silmiesi jää kipunoi,  jähmettää minut äärettömyyden kaukaisimpaan nurkkaan.
Absoluuttinen nollapiste on  -273,15.

Täällä tapahtuu niin paljon,
täällä ei tapahdu mitään.
Absoluuttinen nollapiste on , on ja edelleen on -273,15.



 Soitat huuliharppuasi

Soitat huuliharppuasi
uneliaan rauhallisesti niin kuin sinulla on tapana.

Erotan uutta kaihoa,
ikävää, joka hiipii varkain.

Voisin kuvitella väliimme nuotion,
sinut tuijottamassa yhä loimuavaan hiillokseen.

Ehkä olen sinulle leiripaikka,
vain vähäinen leiripaikka jossain lohdun ja unelmien rajamailla,
yksinäisen kulkurin yritys löytää kotiin.



Minä niin tykkäsin

Minä niin tykkäsin noista Mellerin runoista,
tykkäsin aikoinaan.

Entä, jos ei kuitenkaan otettaisi niitä ronskeja,
tai rankkoja.
Ei otettaisi.

Sanottaisiin vähän hienovaraisemmin
tai paljon. Paljon hienovaraisemmin.

Tapahtuisi vähän vähemmän.
Tai paljon,
paljon vähemmän.

Eikö kaikki voisi olla  joskus ihan pientä ja sievää.
Pientä ja sievää minun elämässäni, kiitos.

Ei tulisi hyviä runoja minusta, kiitos.
Tulisi hyvä elämä.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Haapapuun alla





Haapapuun alla

Haapapuun alla minä lepään,
 suvannossa, vihreän joen sylissä.

Levollinen havina,
oi, laineiden kutsu.
Kultaiset perhoset,
Amazonin kalat.

Heitän verkkoni ja odotan.
Tuuli kiertää,  tyyntyy
ja kun suljen silmäni, kellun.
Niitty huojuu lämmöstä raukeana.

Hiljaisuus, äänettömyyttä syvempi, ui luokseni.
Se etsii minusta poukamaa,  sijaa, jolle asettua.
Aurinko pysähtyy keskitaivaalle,
pilvet seilaavat toisiin maailmoihin.





lauantai 9. huhtikuuta 2011

Älä tule lähemmäksi.



Olin parikymppisenä vahvojen tunteiden vallassa... Sain tulipunaisen ruusun. Lähdin karkuun. Ei siinä muu auttanut kuin kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa itsensä järkiinsä...Näin syntyi silloin tämä teksti. Joskus sitä hämmästyy, tunteeko enää itseään, joskus taas miettii, onko mikään todella muuttunut...


Älä tule lähemmäksi

Älä tule lähemmäksi, kosketa.
Älä kädelläsi, silmilläsi, sanoillasi.
Älä enää kosketa.

Älä yritäkään rakentaa, älä koota meitä ehjäksi.
Temppeli ei saa, ei voi nousta tälle maalle.
Ei aikaan, jossa mannerlaatat uhmassa rynnivät,
ei paikkaan, missä tulivuoret syntyvät.

Voi minä tiedän,
minä aavistan ja siksi itken.

Me ratsastamme samoilla rajoilla,
ikiaikojen öissä,
etsien tähtien pölyä, aurinkojen usvaa.
Haemme mennettein metsien kaikuja,
trubaduurien kadonneita säveliä.

Itse alkuvoimat maaäidin sydämestä nousisivat,
kirpaisevat salamat lakeuksilta lankeaisivat.
Meillä olisi kaikki,
kaikki täyttymyksen temppeliin.

Voi, minä tiedän.
Minä aavistan ja siksi itken.




maanantai 4. huhtikuuta 2011

Yötulilla...

 


Yötulilla,
maan tasalla
emme ole me vaan tuuli.

Silmiesi ääni
on kuin tulen ääni itse,
tulen tai ehkä ruohon,
ruohon, joka on vielä nuorta.


Kohoamme ylös,
ylös,
läpi valon ja varjon alati toistuvan kisan.

Kuljemme halki outojen seutujen,
autereisten niittyjen,
humisevien aamujen,
omenan tuoksun ja kanelin.

Näetkö miten savu hämärtää,
kietoo vaippaansa sen minkä luulimme selkeäksi.

Poistukaa pelko ja pimeys, poistukaa!
Tulemme kiertäkää kaukaa!

Toki näen kaislojen kuolleet värit, näen...
Toistavat tanssinsa  kaislat,
kesä kesältä, uhmaa vailla ja pelkoa.

Siihenkö minä pystyisin,
siihenkö, jos on pakko.