lauantai 23. maaliskuuta 2013
In Memoriam
Tämä viikko on ollut raskas ja surullinen. Tiistain vastaisena yönä puhelin soi yllättäin ja herätti. Puhelu tuli neurologian erikoislääkäriltä. Isäni oli maanantain puolella saanut massiivisen aivoverenvuodon ja oli hoidossa Kuopion keskussairaalassa. Tuli kylmä olo ja tärisin. Keskustelimme ennusteesta ja se oli erittäin huono. Päätin lähteä lasteni kanssa isääni katsomaan ja varasimme liput junaan. Isäni ehti kuitenkin menehtyä ennen kuin pääsimme hänen luokseen.
Isälläni oli ollut monia terveysongelmia jo nuoresta keski-ikäisestä lähtien ja hän oli joutunut käyttämään erilaisia lääkkeitä jo vuosia. Hän ei ollut lainkaan luontaishoitojen käyttäjä vaan päätyi ainoastaan koululääketieteen tavanomaisten hoitoratkaisujen käyttäjäksi. Niistä lääkkeistä ja hoidoista oli varmaan hänelle pitkään helpotustakin, mutta surullista kyllä eräs lääke koitui kuitenkin hänen kohtalokseen.
Lääkäri kertoi minulle jo yöllä, että Marevan (verenohennuslääke) lääkityksessä esiintyy tilastollisesti pieni riski aivoverenvuotokomplikaatioon ja se riski ikävä kyllä toteutui nyt isäni kohdalla. Marevanin käyttäjiltä seurataan säännöllisesti veriarvoja (INR), jotka kertovat miten lääke toimii ja pysyykö veri sopivan ohuena. Aiemmin arvot olivat pysyneet isälläni tasaisina ja sopivina, mutta nyt jostain tuntemattomasta syystä tuo tarkkailtava arvo olikin mittausten mukaan aivan liian korkea ja veri oli päässyt ohenemaan liikaa, Se oli lääkärin mukaan mitä ilmeisemmin ollut laukaiseva tekijä aivoverenvuodon puhkeamiseen.
Näinä päivinä olen muistellut paljon isääni ja hänen elämäänsä. Isäni syntyi Satakunnassa maalaistalon kuusilapsisen perheen kuopukseksi. Tuo pellavapäinen vilpertti oli jo pienenä vilkas, puhelias ja nauravainen. Poikasesta lähtien isäni osasi arvostaa eri-ikäisiä ihmisiä ja hyvää keskusteluhetkeä. Hänet saattoikin lapsena löytää usein naapurin mummon luota jutustelemasta ja kukkia kastelemasta.
Isäni oli monella tapaa hyvin persoonallinen hahmo. Hän alkoi jo nuoresta perehtyä syvällisesti moneen tärkeänä pitämäänsä asiaan muodostaen niistä vahvoja, selkeitä mielipiteitä. Isälläni oli taipumus perustella kantansa varsin kattavasti ja hän kertoi ajatuksensa usein rohkeasti ja avoimesti. Jo pienestä pitäen minulla on muistikuvia isästäni kertomassa erilaisia kiinnostavia anekdootteja ja kaskuja historiallisten henkilöiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien elämästä.
Isäni luki todella paljon. Hänen erityisiä kiinnostuksen kohteitaan olivat yhteiskunnalliset asiat, elämänkerrat, historia ja oikeustiede. Hän rakasti kierrellä vanhojen tavaroitten kaupoissa ja keräillä kirjoja, tauluja, astioita ja muuta mielenkiintoista.
Isäni ja äitini tapasivat opiskellessaan Tampereen yliopistossa ja rakastuivat. Heillä oli monia samoja kiinnostuksen kohteita ja he keskustelivat läpi koko ikänsä paljon yhdessä. Jo melkoisen nuorina he valmistuivat yliopistosta ja muuttivat töihin erääseen Pirkanmaan kuntaan. Isäni johti tuota kuntaa jo kaksikymmentäyksi vuotiaana. Se on minusta tuntunut aikamoisen nuorelta iältä vastata tuollaiseen haasteeseen. Mutta isä ei tosiaan pelännytkään haasteita, vaan hän oli hyvin rohkea ja optimistinen luonne. Hänen optimistisuutensa olikin jo ihan legenda lähisuvun kesken. Vaikka tilanne olisi näyttänyt kuinka synkältä tai haastavalta hyvänsä, isän vakiolausahdus oli: "Kyllä kaikki järjestyy!" Vaikeita asioita isäni joutuikin kohtaamaan aikamoisen paljon, esim tietyssä elämänsä vaiheessa poliittista vainoa ja muuta epäoikeudenmukaista kohtelua. Hänellä oli myös paljon terveysongelmia. Kuitenkin hänen valoisa, toiveikas sekä henkisesti vireä asenteensa elämään kantoi pitkälle ja loi aina luottamusta siitä, että kohta taas moni asia on paremmin. Elämä kantaa ja tuo iloa.
Isä työskenteli elämänsä aikana mm eri kunnissa kunnanjohtajana, yrittäjäkurssien vetäjänä ja hän toimi myös salanimellä sanomalehtikolumnistina. Kerran hänelle sattui hauska juttu junassa. Erään miehen kanssa virisi eloisa keskustelu, jolloin yhteiskunnallisen pohdiskelun lomassa mies alkoi lainailla ueamman vuosikymmenen takaa erään arvostamansa kolumnistin ajatuksia. Ja kuinka ollakaan tuo kolumnisti olikin ollut isä! Arvata saattaa, että isäni oli hyvin otettu.
Muistan isäni lapsuudestani ystävällisenä ja lempeänä hahmona meitä lapsiaan kohtaan. Hän puhui kotona yleensä paljon ja halusi myös usein kiittää meitä. Hän puhui meistä arvostavasti ja loi aina uskoa ja luottamusta perheenjäsentensä kykyihin ja tulevaisuuden näkymiin. Kaiken kaikkiaan hän oli hyvin kannustava isä. Myös äitiäni hän kiitti ja kannusti jatkuvasti. Olen ymmärtänyt, että tälläiset ominaisuudet eivät ole suinkaan mitään itsestäänselvyyksiä.
Isäni antoi työelämänsä ajoittaisesta kiireellisyydestä huolimatta usein myös hyvin aikaa perheelleen. Hän rakasti uimista ja opetti minut uimaan jo tosi pikkuisena, noin kolmevuotiaana. Paikkakunnalla oli kaunis järvi. Uiminen oli meille silloin ja myöhemminkin yhteinen harrastus. Isä innostui aika ajoin puutarhahommistakin, erityisesti sipulin viljelystä ja ruuanlaittokin oli hänelle mieluisaa. Hän olikin mielestäni taitava kotikokki. Muistan hyvin miten hän välillä täytti keittiön erilaisilla tarveaineilla ja teki monenmoisia säilykkeitä lasipurkkeihin. Mieleeni on myös jäänyt lämpiminä hetket, kun kävelimme yhdessä perheenä metsässä tai menimme mummolaan viettämään aikaa. Kävimme yhdessä myös teatteriesityksissä ja muissakin kiintoisissa tapahtumissa. Meillä oli paljon mukavia hetkiä yhdessä.
Olen kiitollinen isälleni elämästäni, jonka sain. Olen kiitollinen yhteisistä hetkistämme, joita saimme kokea. Olen kiitollinen rakkaudesta ja huolenpidosta ja kaikesta siitä, mitä opin tältä mielenkiintoiselta, persoonalliselta ja luovalta mieheltä. Mieheltä, joka säilytti läpi elämänsä osana itseään sen uteliaan, toiveikkaan, elämänjanoisen pikku pellavapään, joka nautti elämästään Satakunnan pitkinä, aurinkoisina kesinä.
Kiitos kaikesta rakas isä! Uskon, että vielä kohtaamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)