perjantai 20. marraskuuta 2015

Virstanpylväitä

Esikoinen ja keskimmäinen poitsu noin kymmenen vuotta sitten

Olen vauvan äiti ja olen aikuisen äiti. Olen myös kahden kouluikäisen äiti. Tässä kuviossa näkyy aika laajasti äitiyden kirjo. Tuntuu jännältä, kun on niin monenikäisiä lapsia omassa perheessä.

Yksi iso virstanpylväs on nyt ohitettu, kun esikoiseni täytti 18-vuotta viime kuussa. Jotenkin jännitti etukäteen miltä sitten tuntuu. Ja erikoiselta tilanne on aluksi tuntunutkin, yhtä aikaa tosi hienolta ja toisaalta haikealta ja jännittävältä. Nyt esikoinen tekee isot päätöksensä varsin itsenäisesti ja voin vain ehdotella jotain varovasti tai no, ehkä en aina niin varovasti. Sanonhan usein mielipiteeni varsin suoraan kotosalla. Mutta jokatapauksessa, päätäntävalta on periaatteessa kokonaan hänen.

Tokihan aikuinen lapsi joutuu ottamaan huomioon kodin pelisääntöjä, esim musiikin äänenvoimakkuuden suhteen yms, mutta joka tapauksessa kaikkeen minun ei kuulu enää puuttua. Mutta kuitenkin... kuitenkin puutun aika moneen asiaan ja neuvon ja opastan ja varoitan ja... Niin, ei tämä ihan helppoa ole. Lapsi yhtäkkiä onkin virallisesti aikuinen, mutta äidin suojeluvaisto säilyy kuitenkin tietenkin edelleen voimakkaana. Pikku hiljaa tähän tottuu ja onneksi esikoiseni on ollut perinteisesti hyvin järkevä ja fiksu poika. Mitään varsinaisia tyhmyyksiä hän ei ole harrastanut koskaan ja toivon mukaan se järkevyys säilyy jatkossakin.

Esikoiseni Viltsu aikoo asua kotona näillä näkymin vielä siihen asti, kunnes jatkaa (nykyisten suunnitelmiensa mukaan ainakin) opintojaan yliopistossa. Vähän häntä jo innostaisi kuulema muuttaa lähemmäs nykyistä kouluaan lukiota ja työpaikkaansa. Mutta kiva juttu, jos hän ei päädy muuttamaan ihan lähiaikoina vielä pois. Ehkä sitten ensi kesänä, saa nähdä.

Näin monet ovat todenneet ja niin minäkin: Kumman äkkiä tämä aika hurahti synnytyslaitoksen pikku tuhisijasta aikamieheksi. Välillä ihan itkettää, kun tuntuu niin haikealta. Viltsukin lausahti, että nyt lapsuus on sitten enää muistoissa. Tietää poika miten saa äitille kyyneleet silmiin!

Onneksi esikoinen suunnittelee hakevansa lähiyliopistoon. Helpottaa kummasti ikävää, jos poika on puolen tunnin matkan sisällä eikä vaikkapa viiden sadan kilometrin päässä. Vaan kylläpä monet vanhemmat tottuvat sellaiseenkin tilanteeseen hyvin. Itse olen kuitenkin aina haaveillut asuvani  lähellä aikuisiakin lapsiani

Olen myös tottunut hoitamaan lapsiltani lähes kaikki sairaudet luonnonmukaisesti Kovasti toivon, että he jatkavat luonnonmukaista hoitotyyliä itsekin elämässään aikuisina. Jos lapset asuvat lähellä, voin nopeasti auttaa heitä tarvittaessa varsinkin homeopatialla lähes vaivassa kuin vaivassa. Homeopatiahan sopii hoidoksi tai hoidon osaksi lähes kaikkiin sairauksiin.


Viime kesänä yksi pojistani oli mahtavalla kesäleirillä. Esitietolomakkeessa kysyttiin voiko pojalle antaa tarvittaessa jotain kipulääkettä kuten Panadolia. Silloin hätkähdin tajutessani, että tämäkään poikani ei ollut saanut koko elämänsä aikana yhtään kipulääkettä, ei Buranaa, ei Panadolia, ei mitään. Kun hoitaa lapsiaan luonnonmukaisesti, voi joskus mennä tosiaan niin kivasti, ettei kemiallisia lääkkeitä tarvita juuri ollenkaan tai ollenkaan. Kuumeissa en ole koskaan lapsillani alentanut Panadolilla tms, koska kuume on elimistön oma hyödyllinen taistelukeino taudinaiheuttajia vastaan. Kuumetta alentavat lääkkeet voivat hidastaa ja häiritä parantumisprosessia ja rasittaa elmistöä ( esim maksaa. ) Toki olen mitannut kuumetta ja seurannut, ettei se nouse liian korkeaksi aivojen kannalta. Tarvittaessa olen puuttunut taudin kulkuun hoitamalla homeopaattisilla lääkkeillä tai muilla luonnollisilla keinoilla. Hyvin olemme tällä tyylillä pärjänneet ja tarkoitus olisi vastakin toimia mahdollisimman luontaiseen tapaan, mikäli suinkin mahdollista.

Tyttelimmekin voi hyvin. Tällä meidän kuopuksellammekin on ollut omat virstanpylväänsä. Hän oppi kävelemään kahdeksan kuukauden iässä ja siihen sitten konttaus loppuikin aika nopeasti. Piti päästä harjoittamaan juuri opittua uutta taitoa. Tätä nykyä kymmenen kuukauden iässä tyttö taapertaa topakasti ympäri taloa, kantelee tavaroita mukanaan ja aukoo innolla kaappeja etsien uusia aarteita. Tänään kaurahiutaleet saivat kyytiä pitkin lattiaa. Aika haastavaa yrittää tehdä kotihommia liian innokkaan apurin kanssa. :)

Milloin vauvaikä loppuu ja alkaa taaperokausi? Onko se vuoden iässä vai silloin, kun vauva oppii kävelemään. Jos tyttöä kantelee sylissä potkupuvussa, hän näyttää vauvalta. Mutta mekossa kävellessään määrätietoisena ympäriinsä, tuntuu, että talossa on taapero. Viltsu onkin sanonut välillä, että laita äiti siskolle potkupuku päälle, jotta hän näyttäisi vielä vähän aikaa vauvalta. Näyttää olevan vauva-ajan loppuminen muillekin kuin minulle haikea juttu. Sisko on Viltsullekin niin rakas, että hän mietti, että, jos hän muuttaisi kauas opiskelemaan, niin he voisivat etääntyä toisistaan ja se olisi harmi.

Tyttö hihkuu ylensä innoissaan ja menee vastaan, jos joku perheenjäsen tulee kotiin. Aamusella tytteli tarkkailee usein poikien kouluun lähtöä ja menee välillä vähän läpsimään, jos joku nukkuu pitkään. Poikien pukiessa ulkovaatteita hän säntää usein kengän nauhojen kimppuun ja odottaa vilkuttamishetkeä. Kaikenlaisia omia rutiineita on jo ehtinyt kehittyä.

Tyttö saa kivasti huomiota, kun vejet hulluttelevat ja pelleilevät kuka milloinkin hänen kanssaan. Ja hän saa varmasti joka päivä kuulla jonkun suusta, että on ihana. On siinä puolensa, kun on aika iso katras, johon kuuluu. Toisaalta kyllä ne muut vievät myös aina paljon vanhempien huomiota, mutta eipähän kasva niin helposti liian itsekeskeiseksi, toivon. Isohkossa perheessä jokainen joutuu pakostakin oppimaan aika paljon toisten huomioon ottamista ja hyvä niin.

Tyttelillä on jo omat lempiruokansa. Hän tykkää erityisesti mustikoista (kuinkas muuten), banaanista, vesimelonista, ja mandariineista. Hän on myös erittäin kova tissuttelija ja yölläkin, valitettavasti, äidinmaito maistuu moneen otteeseen. Meillä on ollut tämä sama probleema joka lapsen kohdalla. Tuntuu, että yöllä se vasta nälkä vauvalla onkin tai sitten vaan tarvitsee äitiä tutiksi ja sekös tekee tietenkin äidin usein tosi väsyneeksi. Eikö se jo riitä, kun saa nukkua äidin vieressä...kysyn vaan...pitääkö aina mussuttaa.

Kukaan lapsistani ei ole edes halunnut käyttää tuttia, mutta imeä äidinmaitoa sitäkin innokkaammin. Yövieroitukseen en ole jaksanut lähteä, vaan olen lopettanut imetyksen sitten kerralla vaan. Ajattelin, että jos jaksan, imetän tätä kuopustakin pitkään, ehkä noin kaksivuotiaaksi. Mutta jos alan olla liian väsynyt, lopettelen sitten aikaisemmin, vaikkapa puolitoista vuotiaana. Saa nyt nähdä. Imetyksen lopettaminen on minusta aina niin vaikeaa, koska kaikki lapseni ovat tykänneet siitä ihan hirmuisesti ja suru on ollut suuri, kun äidinmaitoa ei ole enää ollutkaan tarjolla.

Toiseksi nuorimmainen järkyttyi ja suuttui imetyksen loppumisesta niin kovasti, että ehti hakata hetkisen raivoissaan päätään oveen ennenkuin hätiin ehdittiin. Jospa tällä kertaa homma sitten sujuisi edes vähän pehmeämmillä reagoinnilla. Mutta vielä siis mennään lapsen tahdon mukaan imetysasiassa varmaan monta kuukautta. Kyllä se imettäminen on itsellekin tärkeä juttu ollut. Tuntuu kivalta se läheisyys ja se, kun näkee lapsen tyytyväisyyden maitoherkusta ja äidin läheisyydestä. Imetyksen onnistuminenhan ei ole kuitenkaan mikään itsestäänselvyys. Itselläni maitoa on tullut aina tosi hyvin ja homma on lähtenyt hienosti sujumaan. Mutta jos ongelmia olisi tullut, olisin käyttänyt homeopatiaa apuna. Seuraavasta linkistä pääsee bloggaukseen, jossa olen kirjoittanut aiemmin imetyksestä ja homeopatian suomista apumahdollisuuksista imetyksen sujumiseen: Mamman maitoa

Täällä Etelä-Suomessa on vielä kovin syksyisen näköistä, kun lumesta ei ole tietoakaan. Lumi kaunistaa äkkiä harmaan maiseman ja tuo valoa pimeyden keskelle. Sitä tässä odotellaan. Pääsee tyttelikin ihmettelemään sitten taas yhtä uutta asiaa. Viime talvena hän oli vielä niin pieni, että lumeen ei varmaankaan tullut kauheasti kiinnitettyä huomiota. Kaikki vaikuttaa paljon jännemmältä, kun katsoo asioita lapsen silmin. Pitämättä mitään itsestäänselvyytenä.