Arvonkieltoa ja uusia alkuja.

Tein tuossa joku aika sitten itseironisen bloggauksen. (joka sattuneesta syystä päätyi piilotettujen piiperrysten kammioon) Olin hiukan mokaillut, niin luulin, mutta loppujen lopuksi en sitten kumminkaan. Pienoinen myrsky vesilasissa ehti jo kuitenkin taas vaihteeksi syntyä...niin omassa päässäni. Herkkä kun olen ja tunteella nopeasti reagoiva. Mihin se minut välillä vie ( tai jättää lähinnä viemättä) ja miten ajoittain koen itseni, sitä tuli pohdiskeltua...hm... Silloin ei ollut best day ever.

No, mitäpä bloggaaja muuta kuin bloggaamaan tunnoistaan. Tein tuossa itseeni harmistuneessa, mutta samalla jo hiukkasen huvittuneessakin tilassa (ongelma ehti jo ratketa bloggauksen aikana.) siis  itseironista ja sarkastistakin analyysia omituisuuksistani ja joistain minusta sentään aika hassuistakin piirteistäni.

Lauseet, joista monetkin olivat piilohuumoria..."Hei katsokaa kuinka (tragi-)koomisesti ihminen voikin välillä huomata pähkäilevänsä!"-tyyppinen ajatuksenjuoksuni otettiinkin kuulema joillain tahoin varsin tohkeissaan vastaan...niin todisteena itseä ärsyttämään onnistuneen naisihmisen totaalisesta surkeudesta.

  

Yksi yleisempiä minän defenssimekanismeja on arvonkielto. Jos itselle tulee vastaan omien ajattelu-tai menettelytapojen kritiikkiä, yksi helpoin polku on lähteä mollaamaan tuota kritisoijaa. Kun toisen persoonaa saadaan painettua alas, niin kätevästihän hänen sanomisillaankaan ei siis enää ole mitään painoarvoa tai merkitystä. Näin sen monet järkeilevät, ei aina suoraan, mutta usein vähintään alitajuisesti päässään. Surullista, niin surullista...kuinka paljon rakentavampaa olisikaan se ihanne, että "asiat voivat riidellä, mutta ihmisten ei tarvitse."

Miksi käydä toisen persoonan kimppuun, kun voitaisiin puhua periaatteellisella, asioitten  ja aatteitten tasolla monista kiintoisista teemoista, jotka herättävät intohimoja puoleen, jos toiseenkin. Onhan usein vain niin hauskaa ja jännittävää, kun erilaiset kannat ja mielipiteet mittelevät. Jokaiselle voi tulla jotain uutta pohdittavaa, voi nousta esiin erilaisia näkökulmia, oma kanta pääsee  punnittavaksi, tarkasteltavaksi ja rakentavalle kritiikille alttiiksi. Voitaisiin olla sulassa sovussa kuitenkin ja nähdä toisemme...ei idiootteina... vaan ihan arvokkaina ihmisinä erilaisine maailmankuvinemme. Välillä, jopa ilahduttavan usein, tällainen rakentava erimielisyys on mahdollista, toisinaan taas törmää ihmisiin, jotka eivät millään tunnu sietävän kuin samanmielistä hymistelyä...mieluiten vielä hehkutusta.

Juuh...tällaista tämä elo on...tuppaa koulimaan itse kutakin. Mietin tässä pitäisikö nyt peräänkuuluttaa media(bloggaus-)lukutaitoa joiltain sankareilta vai media(bloggaus-)kirjoitustaitoa itseltä...hm...paras kai kallistua itsensä kehittämisen suuntaan. Niin kirjoitustaidossa, aiheenvalinnassa kuin mollaamisenkestokyvyssäkin. Jos aikoo kirjoittaa näinkin julkisesti ynnä kommentoida toisten reviireillä,
joutuu varautumaan siihen, että toiset eivät aina ymmärrä sitä, mitä itse haluaa viestittää. Tai sitten ymmärtävät, mutta viestini ärsyttää. Aina ei voi miellyttää kaikkia, siihen täytyy sopeutua. Se olisi hyvä tällaisen entisen koulunpenkin kiltin ja tunnollisen tytönkin oppia. Sanoit täällä netissä lähes mitä tahansa, se voidaan kääntää miksi tahansa ja käyttää sinua vastaan. Olen avoin ja herkkä...ainakin alunperin...tunnen myös vahvasti. Tämä lienee yhtälö, joka on aika riskialtis nettimaailmassa, niin jopa yleensäkin maailmassa.

Mutta ilokseni olen kyllä huomannut, että olen jo karaistunut...täällä netissä seikkaillessaan, kun on vaikea välttyä saamasta koskaan loskaa niskaansa. Huomaan, etten enää jää lainkaan niin pitkäksi aikaa pyöriskelemään surun syövereissä, vaikka joku olisi sattunutkin ilkeilemään. Ou jee, minäkin opin ja kehityn joka päivä! Tänään aurinko paistaa niin ulkona kuin mielessänikin! Kevät on kuohuttavaa, kevät on uudistumisen aikaa! "Kasvaa lujaksi, mutta pysyä pehmeänä," siinäpä tavoitetta tällekin naisihmiselle.