Pahuutta, hyvyyttä, surua ja toivoa

Viime päivinä ajatuksiin on tämän tästä hiipinyt Norja ihmisineen. On ollut surullista, rankkaakin eläytyä uhrien ja omaisten tuntoihin. Kuolema on koskettanut minuakin läheltä. Olen nähnyt ihmisen, rakkaani, kuolevan silmieni edessä, yllättäin, nuorena. Silloin oli vain aavistamaton sattuma, pahuus ei ollut paikalla, oli vain järkytys, hätä ja suru.

Kun pahuus liittyy kuolemaan, tilanne on vielä hyytävämpi. Tunnen Jokelan hirveästä tapahtumasta selviytyneitä. Naisen, joka katsoi kylmäveristä tappajaa suoraan silmiin ja selviytyi kertomaan siitä. Sitä ei unohda koskaan. Tämä kaikki nostaa vanhat tunnot kevyesti pintaan, kuten minunkin tuntoni, hätäni rakkaani yllättävän kuoleman hetkellä.

 Pahuus...mitä se on, sitä on tullut jo nuoresta lähtien mietittyä ja tiedän saaneeni vastauksia niin hyvyyden kuin pahuudenkin kysymyksiin. Asia on syvällinen ja moniulotteinen. Tänään en lähde kaivautumaan aiheen perustavanlaatuisiin taustoihin, mitä vain luen ja kirjoittelen ihmismielen koukeroista. Ihmismielestä, kun se ei näyttäydy kauneimmillaan...lievästi sanottuna.

Oletko hurmaava, älykäs, seikkailunhaluinen, agressiivinen ja impulsiivinen? Pitkästytkö helposti, haluatko elää täysillä? Lue seuraava, jos olet. Lue seuraava, vaikket olisikaan. Heitä on kanssamme vähän, mutta sekin on paljon. Liian paljon monelle.



http://www.tiede.fi/artikkeli/759/psykopaatti_mainettaan_pahempi


Olen sitä mieltä, että huonot geenit tai ankea lapsuus, mikään sellainen ei oikeuta julmiin tekoihin. Huonoista lähtökohdista huolimatta meillä jokaisella on vastuu teoistamme. Meillä kaikilla on mahdollisuus katsoa peiliin, yrittää muuttua, koettaa pukeutua uuteen persoonallisuuteen. Me kaikki voimme valita hyvän ja pahan väliltä. Joka päivä.

On kuitenkin niin, että joillekin räikeän piittaamattoman käytöksen välttäminen on jo luonnostaan helpompaa, toisille, ikävä kyllä, jo heidän lähtökohdistaan johtuen vaikeampaa. Aivotutkimus nykyisine kuvantamismenetelmineen on tuonut esille havaintoja siitä, että agressiivisten rikollisten aivot poikkeavat usein merkittävästi muitten ihmisten aivoista. Asiantilasta enemmän seuraavassa artikkelissa: (En ajattele niin kuin esim. evoluutiopsykologit, joista monet ajattelevat virheellisesti kaiken olevan palautettavissa materian tasolle. Vaikka en yhdykään kaikkiin artikkelin näkemyksiin, löysin sieltä monia kiintoisia pointteja.)

http://www.tiede.fi/artikkeli/1356/jotkut_meista_syntyvat_rikollisiks

Rikollisten aivojen arvoitukset ovat  siis saaneet hieman valotusta. Tiedämme, että monet asiat vaikuttavat terveen empatiakyvyn muodostumiseen. Ympäristötekijät voivat kytkeä tai sammuttaa eri geenejä päälle tai pois päältä. (epigenetiikkaa) Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, näin pelkistetysti sanottuna.

 Varhaiset kiintymyssuhteemme, myöhemmät ihmissuhteemme ja ravitsemus - kaikilla niillä on oma tärkeä osansa aivojemme muokkautumiseen. Myös sillä ja usein erityisesti sillä, millä ruokimme aivojamme, mitä katsomme ja mitä luemme, on ratkaiseva merkitys. Aivojemme biokemiallinen tila on tärkeä, mutta kuitenkin vain lähtökohta. Maailma ympärillämme vaikuttaa meihin.Teemme päivittäin valintoja. Tietoisuutemme ja tajuntamme, me itse olemme enemmän kuin osiemme summa. Emme ole selitettävissä yksi yhteen biologialla ja kemialla. Emme ole robotteja, aivokemiamme uhreja. Voimme tietoisesti pyrkiä muokkaamaan ajatteluamme rakentavaan suuntaan. Meillä on oma tahto ja hyvä niin. Mieli ei ole koskaan palautettavissa vain materian tasolle.

On hyvyyttä ja on pahuutta, meillä mahdollisuus kumpaankin. Me selviytyneet, me vielä elävät, voimme tragedioiden jälkeen vain jatkaa elämäämme. Pahimmat, järkyttävimmät hetket nostavat  ihmisissä esiin myös mitä suurinta hyvyyttä, epäitsekkyyttä ja uhrautuvaisuutta. Olemme nähneet välittämistä, olemme kokeneet myötäelämistä. Olemme saaneet ja antaneet rakkautta.

 Aika ei pysähdy. Pahuus ei pysäytä aikaa, pahuus ei estä ikuisuutta. Voimme aina jatkaa, jatkaa kaikkea pyrkimystä hyvään ja katsoa toiveikkaina eteenpäin tietäen, että vielä tulee aika, joka on tätäkin aika parempi. Jo nyt on paljon hyvyyttä, jo nyt on rakkautta. Tulevaisuudessa vielä paljon enemmän. Paljon, paljon enemmän.

Narreja, narsismia ja karismaa...

Täällä internetin ihmemaailmassakin ilmenee välillä myrskyä...vai sanoisinko kuohuntaa vesilasissa. Juuh... ihmiset, joilla on voimakkaita mielipiteitä ja selkeitä näkemyksiä (ainakin omasta mielestään)... ja jotka pelaa eikä pelkää...ainakin jollain tasolla... yleensä kohtaavat ennemmin tai myöhemmin tilanteen, jossa ei ollakaan ihan samaa mieltä. Ja kun näitä tyyppejä menee sitten samaan tilaan... olkoon sitten ihan fyysinen huone tai vaikkapa internetin avara sali... niin mitä tapahtuu ...se on aika jännää.

Jos kaikki menee hyvin...yhteinen keskustelu sujuu kunnioittavissa tunnelmissa ja mahdollinen  ylikuumeneminen yritetään pitää hallinnassa. Rauhaisaan tyyliin seurataan eriäviäkin mielipiteitä heittävien kommentteja...ja jos hymy alkaa hyytyä tai koppa liikaa kuumentua...niin tavoite kai yleensä on pysyä ihan asiallisella linjalla...Kun keskustelu pysyy kiintoisissa asiakysymyksissä, voidaan meuhkata vapaasti ja kenellekään ei tarvitse tulla paha mieli, sellainen olo, että häntä nyt mollataan ja vähätellään. Toisten keskustelukumppaneitten arvostaminen, eri linjoilla olevienkin, on aidon kypsyyden merkki. Vanha sanonta on edelleen hyvä: "Asiat voivat riidellä, ihmisten ei tartte."

Sen sijaan se, että on tarve alkaa vähätellä erineviä ajatuksia omaavia ihmisiä pisteliääseen tyyliin ei oikein kuulu reiluun ja tiedostavaan keskustelukulttuuriin. Ja toisaalta, jos joku oman uskottavuutensa pönkittämiseksi jatkuvasti hokee, mitä kaikkia mahtavia ominaisuuksia itse  omaakaan, viestii  se usein jonkin asteisesta kompensaatiosta. Jos on niin varma omasta kyvykkyydestään, niin sitä nyt tuskin olisi tarve toistella alinomaan. On ollut mukava huomata täällä joskus jäyhäksikin mainitussa maassamme , että jotkut osaavat vilpittömästi nauttia kyvyistään ja onnistumisistaan eivätkä turhaan salaile sitä. Mutta, jos selkeään itsekorostukseen liittyy toisten  rankka arvostelu ja itsensä nostaminen suhteessa toisiin...niin EI HYVÄ! Aidosti itsevarmat ja tyytyväiset ihmiset keskittyvät asioitten ja tapahtumien analysointiin sekä toisista ihmisistä positiiviseen sävyyn puhumiseen jatkuvan itseihailun ja muitten mollaamisen sijasta. He kritisoivat ehkä lujinkin sanoin joitain ilmiöitä, suuntauksia ja asioita, mutta antavat lähimmäistensä niin sanotusti armollisesti säilyttää kasvonsa.

Mitä, mitä...monet karismaattisina pidetyt johtajathan kehuskelevat usein estotta saavutuksillaan ja ovat myös usein aika suorasukaisiakin tyyppejä. Onko se ollenkaan huono juttu? Heitä ihaillaan ja he saavat usein paljonkin hyvää aikaan. Heidän tyylinsä tuo sitä näkyvyyttä. "All publicity is good publicity!" , tuntuu olevan monen johtohahmon tunnus. Pääasia, että huomataan, sitten voin viedä hyvinä ja tärkeinä pitämiäni asioita kaikkien hyödyksi eteenpäin, monet ajattelevat. Näinhän se on ...vai onko sittenkään?

 Asiaton ja hyvin repäisevä tyyli voi joskus kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Jos ajat pääasiallisesti jotain jo alati laajenevien kannatusjoukkojen hyväksi tajuamaa asiaa, mutta alatkin sitten etupäässä intoilla joittenkin ajatusten tai filosofioitten puolesta, joita suuri tai jopa suurin osa sen pääjutun arvostajista ei voi eikä halua millään sulattaa,  niin seuraukset voivat olla varsin harmilliset. Esim jos rakastat yrttejä ja alatkin meuhkata vapaan seksin ja ns. "mietojen" huumeitten laillistamisen puolesta...mikä voi olla seuraus...Päinvastaisia kantoja omaavien, mutta monissa jutuissa sinua ja ajatteluasi suuresti arvostavien ihmisten alkaa ehkä olla välillä vaikea lukea tekstejäsi ja kuunnella juttujasi...niin paljon häiriösignaalia (erästä fiksua ajattelijaa lainatakseni) alkaa olla joukossa. Kohta iso osa porukasta voi joutua huomaamaan painelevansa useinkin  epämukavuusalueella sinänsä monin tavoin briljanttien tuotostesi parissa.

Ja ajatellaanpa nuorisoa ja heidän vanhempiaan. Jos jutut menevät kovin villeiksi, vanhemmat voivat helposti ajatella lastensa olevan päätymässä ties minkä hörhelöpiirin täysin hillikkeettömiin orgioihin ja huumediilereitten hyväksikäyttämäksi, vaikka totuus olisikin hyvin, hyvin kaukana siitä. Niinpä, vaikka näkyvyys voi tietyin tempuin olla taattu, sillä voi olla oma hintansa...joskus kaikkia megamietteitään  ja raisuimpia intuitioitaan ei kannata panna julkiseen levitykseen. Ei se ole vain se asia, vaan myös miten se tarjoillaan.

Luin juuri Pomo-lehdestä 2/2010 loistavan artikkelin , jonka oli laatinut johtamistaidon opiston johtaja Pauli Juuti. Kaikissa meissä ihmisissä on kuulema myös vähintään pisara narsismia ja sen pysyessä terveissä rajoissa seurauksena voi olla reipasta ja aikaansaavaa luovaa toimintaa. Enemmän tai vähemmän narsismia on yleensä kietoutunut myös monen näkyvän, karismaattisen johtohahmonkin olemukseen. Mutta mistä sen sitten huomaisi, jos tilanteet ja toimintamallit joissain porukoissa tai jollain sankarilla uhkaisivat liukua ikäville poluille...

Laitanpa tähän joitain lainauksia yllä olevasta artikkelista:

 "Narsistinen johtaja hakee muilta ihailua...Hän ei halua kuullakaan epäonnistumisista, sillä organisaatiosta on tullut hänen itsensä jatke."

"Kun narsistinen johtaja kokee olevansa täydellinen, ei mikään epätäydellinen voi kuulua hänen johtamaansa organisaatioon..."

"Hänen mielestään sellaiset henkilöt, jotka uskaltavat esittää kritiikkiä organisaation tuotteista tai palveluista ansaitsevat tulla häväistyiksi."

"Lisäksi narsistiset henkilöt luovat omat sääntönsä, ovathan he kaikkien muiden yläpuolella tiedollisesti, taidollisesti ja moraalisesti. Narsistinen johtaja luo organisatioon kylmän, tunteettoman ja epäonnistumisia sallimattoman kulttuurin, jossa vahvimmalla on aina etuoikeus. Tähän kulttuuriin kuuluu, että johtajaa on liehiteltävä..."

Jos pikku ripaus narsismia voi ollakin sangen virkistävää, jopa viihdyttävää, niin liiallisuuksiin mennessään se aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa. Eräänä parhaana ilmapiirin testaajana, terveen yhteisöllisyyden merkkinä ja tuon pahamaineisen narsismipeikon kitkijänä on mainittu hovinarrien sietäminen. Miten on... me kaikki voimme kysyä itseltämme... kestänkö kohdata erilaisia mielipiteitä, siedänkö kysymyksiä... saako narri minut pohtimaan, hymyilemään vai raivostumaan? Pystynkö kohtaamaan klovnin, narrin tai kyselijän... pystynkö aidosti kohtaamaan itseni?