Tässä kuvassa olen noin neli- tai viisivuotias. Asuimme silloin Kiihtelysvaarassa Pohjois-Karjalassa sinisinä siintävien vaarojen keskellä.. Muistan nuo päivät suloisina, aika soljui jatkuvana onnen ja huolettomuuden helminauhana. Päivisin Tiina-mummoni, jolta omakin nimeni tulee, hoisi minua hellästi nauru alati helkkyen. Hänelle oli sattunut elämässä vaikka mitä ( se olisi jo oma tarinansa), mutta sen elämänmyönteisempää, iloisempaa ja ystävällisempää ihmistä en ole koskaan tavannut. Ihmettelin jo aika pienenä, miten joku voi ollakaan jatkuvasti niin aurinkoinen.
Nanna ja Antti olivat kavereistani tärkeimmät. Touhusimme päivät pitkät hiekkalaatikolla, kiipeillen, piilosilla ja lähialueilla seikkaillen. Muistan timanttisina hohtavat keväiset hanget ja kotiseutujuhlien kaskinauriit. Nannan kotona oli mahtavaa, monta kerrosta ja kylpyammekin, jonka pohja oli täynnä iloisen kirjavia kukkatarroja. Minusta se oli jo aika lailla hienouden huippu. Heillä oli myös uudenlaista, upeaa, hyväntuoksuista shampoota, joka tuoksui ihanalta ja teki minuun syvän vaikutuksen. Pullo oli apteekin pullojen muotoinen ja siinä luki: "Erittäin hienoa suomalaista shampoota". Vau... meillä oli jotain paljon tavallisempaa.
Kaupassa meillä oli tili ja kerran menin ostamaan sinne noin vain itsekseni tarroja ihan omilla nimikirjaimillani. Sille vaaleanpunaiselle pahville raapustin tohkeissani nimikirjaimeni. Sain siitä kovat nuhtelut kotona ja jäi muuten viimeiseksi kerraksi.
Haaveilin aina saavani kaupan tiskin lasin takaa näkyvää mehevän näköistä valkovoittoista massaa, jossa oli ainakin oransseja porkkanoita, vihreitä herneitä ja jotain vaaleanpunaista. Äiti piti sitä ihan turhana ja en päässyt silloin ikinä maistamaan .Isona tuli sitten jo tutustuttua moiseen houkutukseen ja sille löytyi nimikin: Italian salaatti.
Olin seitsämän, kun sain kauan ruikuttamani pikkuveljen, jota aloin heti rakastaa niin kovin. Koin tuota nyyttiä kohtaan mitä suurinta suojeluvaistoa ja vaikka poika siitä lopulta isoksi ja voimakkaaksi urkenikin, niin aina hän on minulle se pikkuveljeni, jota olisin halunnut ja haluaisin suojella koskaan kohtaamasta mitään maailman murheita ja pahuutta.
Rakastan myös PMMP:n laulamaa biisiä "Pikkuveli" yli kaiken ja aina se tuo rakkaan "Ampon" mieleen. Vanhoilta kaseteiltakin kuuluu : "AMPPO ITE" Juu...tosi voimakastahtoinen pikku mies sieltä ilmaantuikin ja eipä se luonteenpiirre sitten koskaan mihinkään hävinnytkään.
Ensimmäiset oikeasti surulliset muistoni liittyvät pikkuveljeeni, siihen kuinka hänestä tuli niin villi ja haasteellinen tapaus...miksi hän heitteli kavereitani esineillä kolmivuotiaana, miksi hän vähän vanhempana veteli pöytäliinan vieraitten kahvittelun alta...miksi oli niin vaikea sopeutua sitten viiden vanhana päiväkotiin. Varsinainen Vaahteramäen Eemeli oli tullut elämääni. Koulussakin pikkuveljeä kiusattiin. Minuun tarttui avuton olo, mitä voisin tehdä, mikä auttaisi, ei ollut helppoa isosiskollakaan, ei.
Aika kului ja pojasta tuli verbaalivirtuoosi, joka rakastaa tanssia ja karaokea, älykäs keskustelija, urheilijanuorukainen ja lopulta monien naisten havittelema komistus. Mutta aina isosiskon silmiin näkyi tuo tietty erilaisuus ja herkkyys, tuo kaksiteräinen miekka. Toisaalta kaiken kauniin voi kokea niin vahvasti, toisaalta kaikki se ilkeä ja ikävä voi niin kovin haavoittaa. Niin, pikkuveljeni myötä tuli elämääni siihen astisen eloni syvintä rakkautta ja ensimmäisen kerran kunnolla myös huolta ja kipua. Kun Amppoon sattui, sattui aina Tiinaankin. Jossain vaiheessa suurimpiinkin ilon hetkiini tuli mukaan myös kyyneleet.
Pienet lapset eivät itke ilosta. Sitä ei ehkä tule ensimmäisenä ajatelleeksi mutta näin on. Jos yllätämme 4-vuotiaan oikein iloisesti hän ei parahda itkuun, edes pienintäkään ilonkyyneltä ei kieri poskelle. Miksi?
Onnenkyyneleethän eivät ole harvinaisia.Voitto jossain tiukille menneessä kisassa saattaa tuoda kyyneleet silmiin. Myös jonkun meille tärkeän ihmisen täpärä pelastuminen uhanneelta vaaralta tuo helpotuksen kyyneleet esiin. Samaten voimme alkaa itkemään ilosta, kun elokuvan sankari tai sankaritar selviää vaikeuksistaan myrskyisten tapahtumien jälkeen.
Ilmiö tuntuu paradoksaaliselta. Itku,joka yleensä seuraa tuskaa, onkin ajoittain suuren ilon seuraus. Millaisissa tilanteissa tämä ilmiö yleensä tapahtuu?
Psykoanalyytikko Emilio Servadio on havainnoinut tähän liittyvän seuraavia asioita: Ilon kyyneleihin päättyvää tilannetta on usein edeltänyt taistelujen, ahdistusten, kärsimysten tai suurten ponnistusten aika. Niinpä voimme ajatella, että itku voisi noissa tilanteissa olla lykkääntynyttä itkua, joka purkaantuu huolten täyttämien menneitten päivien takia. Kyseessä voisi olla siis jännityksen laukeaminen ja aiemmin kasaantuneen paineen purkautuminen..
Mutta entä sitten, kun neiti X valittiin kauneukuningattareksi monien joukosta. Kruunaamishetkellä voittaja itkee onnenkyyneleitä. Miksi? Onko hänellä ollut aikaisemmin suuria vaikeuksia. Aina tämä ei vaikuta todennäköiseltä. Onko nyt sitten kyseessä aidot onnen kyyneleet? Tuskinpa. Lapsi ei vastaavassa tilanteessa itke. Mikä on erona?
Niin...aikuinen on tietoinen siitä, että asioitten on taipumus olla ohimeneviä. Pienen lapsen mieleen tämä ei ole vielä ehtinyt iskostua. Miten hyvin asiat sujuvatkin... kunnianhimon suurimmatkin täyttymykset, kiihkeimmätkin rakkaudet, lämpimimmätkin ystävyyssuhteet voivat kadota...ja monella ovatkin kadonneekint, tavalla tai toisella.
Kun onnentunne tuntuu sitten välillä tulvivan yli äyräidensä, ääni jostain syvältä meistä kiirehtii sanomaan: " Tätä ei kestä ikuisuutta. Tämä voi hävitä." Jos itkemme tuossa tilanteessa, emme itke onnesta vaan tajuamattamme ennakoimme sen hetkisen onnemme mahdollisen katoavaisuuden. Onnen kyyneleitä itkiessämme aistimme onnemme lisäksi onnemme rajallisuuden. Puhtaita onnen kyyneileitä ei yksinkertaisesti ole olemassakaan, ihminen itkee aina ja kaikissa tilanteissa vain tuskasta. Ehkäpä siksi onkin sanottu, että paratiisissa ei ole kyyneleitä!
Lapset pystyvät iloitsemaan ilman kyyneleitä ja nauravatkin kaikkein eniten, nuortenkin ilo on vielä usein herkästi esille nousevaa. On havaittu, että alttius mielipahan sävyisille vaikutelmille lisääntyy vanhenemisen myötä. Se on ymmärrettävää. Elämässä on ehtinyt sattua jo niin monesti, niin monta menetystä on voinut jo tapahtua.
Usein koemme lasten seuran ja nuorten kanssa olemisen virkistäväksi. Varmasti yksi syy on tuo lapsista ja nuorista usein hersyvä ilo ja optimistisuus. Hymy, nauru ja ilo tarttuvat. Kyynisinkin ihminen usein piristyy rennon hersyvässä seurassa ja jopa unohtaa kontrolloida itseään liikaa. Ehkäpä kaikki ei sittenkään taas mene pieleen. Jokaiselle päivälle on omat huolensa ja niitä voidaan ratkoa ajallaan. Huolissaan olemalla emme voita mitään. Miksi siis käyttää aikaamme jatkuvaan huolissaan olemiseen. Vaikka elämä olisikin joskus potkinut päähän, ei ole mitään takeita, että se taas kohta potkii. Juu... ja vaikka se kohta potkisikin, niin miksi pilata siitä huolehtimisella tämäkin hetki. Jos suinkin on mahdollisuus, eletään tässäkin hetkessä ja iloitaan kaikesta ihanasta, mitä ympäriltämme ja jopa meistä itsestämme löytyy. Monessa asiassa olisi hyvä olla lapsen kaltainen. Lapselle uusi päivä on aina mahdollisuus iloon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti