Virstanpylväitä

Esikoinen ja keskimmäinen poitsu noin kymmenen vuotta sitten

Olen vauvan äiti ja olen aikuisen äiti. Olen myös kahden kouluikäisen äiti. Tässä kuviossa näkyy aika laajasti äitiyden kirjo. Tuntuu jännältä, kun on niin monenikäisiä lapsia omassa perheessä.

Yksi iso virstanpylväs on nyt ohitettu, kun esikoiseni täytti 18-vuotta viime kuussa. Jotenkin jännitti etukäteen miltä sitten tuntuu. Ja erikoiselta tilanne on aluksi tuntunutkin, yhtä aikaa tosi hienolta ja toisaalta haikealta ja jännittävältä. Nyt esikoinen tekee isot päätöksensä varsin itsenäisesti ja voin vain ehdotella jotain varovasti tai no, ehkä en aina niin varovasti. Sanonhan usein mielipiteeni varsin suoraan kotosalla. Mutta jokatapauksessa, päätäntävalta on periaatteessa kokonaan hänen.

Tokihan aikuinen lapsi joutuu ottamaan huomioon kodin pelisääntöjä, esim musiikin äänenvoimakkuuden suhteen yms, mutta joka tapauksessa kaikkeen minun ei kuulu enää puuttua. Mutta kuitenkin... kuitenkin puutun aika moneen asiaan ja neuvon ja opastan ja varoitan ja... Niin, ei tämä ihan helppoa ole. Lapsi yhtäkkiä onkin virallisesti aikuinen, mutta äidin suojeluvaisto säilyy kuitenkin tietenkin edelleen voimakkaana. Pikku hiljaa tähän tottuu ja onneksi esikoiseni on ollut perinteisesti hyvin järkevä ja fiksu poika. Mitään varsinaisia tyhmyyksiä hän ei ole harrastanut koskaan ja toivon mukaan se järkevyys säilyy jatkossakin.

Esikoiseni Viltsu aikoo asua kotona näillä näkymin vielä siihen asti, kunnes jatkaa (nykyisten suunnitelmiensa mukaan ainakin) opintojaan yliopistossa. Vähän häntä jo innostaisi kuulema muuttaa lähemmäs nykyistä kouluaan lukiota ja työpaikkaansa. Mutta kiva juttu, jos hän ei päädy muuttamaan ihan lähiaikoina vielä pois. Ehkä sitten ensi kesänä, saa nähdä.

Näin monet ovat todenneet ja niin minäkin: Kumman äkkiä tämä aika hurahti synnytyslaitoksen pikku tuhisijasta aikamieheksi. Välillä ihan itkettää, kun tuntuu niin haikealta. Viltsukin lausahti, että nyt lapsuus on sitten enää muistoissa. Tietää poika miten saa äitille kyyneleet silmiin!

Onneksi esikoinen suunnittelee hakevansa lähiyliopistoon. Helpottaa kummasti ikävää, jos poika on puolen tunnin matkan sisällä eikä vaikkapa viiden sadan kilometrin päässä. Vaan kylläpä monet vanhemmat tottuvat sellaiseenkin tilanteeseen hyvin. Itse olen kuitenkin aina haaveillut asuvani  lähellä aikuisiakin lapsiani

Olen myös tottunut hoitamaan lapsiltani lähes kaikki sairaudet luonnonmukaisesti Kovasti toivon, että he jatkavat luonnonmukaista hoitotyyliä itsekin elämässään aikuisina. Jos lapset asuvat lähellä, voin nopeasti auttaa heitä tarvittaessa varsinkin homeopatialla lähes vaivassa kuin vaivassa. Homeopatiahan sopii hoidoksi tai hoidon osaksi lähes kaikkiin sairauksiin.

Viime kesänä yksi pojistani oli mahtavalla kesäleirillä. Esitietolomakkeessa kysyttiin voiko pojalle antaa tarvittaessa jotain kipulääkettä kuten Panadolia. Silloin hätkähdin tajutessani, että tämäkään poikani ei ollut saanut koko elämänsä aikana yhtään kipulääkettä, ei Buranaa, ei Panadolia, ei mitään. Kun hoitaa lapsiaan luonnonmukaisesti, voi joskus mennä tosiaan niin kivasti, ettei kemiallisia lääkkeitä tarvita juuri ollenkaan tai ollenkaan. Kuumeissa en ole koskaan lapsillani alentanut Panadolilla tms, koska kuume on elimistön oma hyödyllinen taistelukeino taudinaiheuttajia vastaan. Kuumetta alentavat lääkkeet voivat hidastaa ja häiritä parantumisprosessia ja rasittaa elmistöä ( esim maksaa. ) Toki olen mitannut kuumetta ja seurannut, ettei se nouse liian korkeaksi aivojen kannalta. Tarvittaessa olen puuttunut taudin kulkuun hoitamalla homeopaattisilla lääkkeillä tai muilla luonnollisilla keinoilla. Hyvin olemme tällä tyylillä pärjänneet ja tarkoitus olisi vastakin toimia mahdollisimman luontaiseen tapaan, mikäli suinkin mahdollista.

Tyttelimmekin voi hyvin. Tällä meidän kuopuksellammekin on ollut omat virstanpylväänsä. Hän oppi kävelemään kahdeksan kuukauden iässä ja siihen sitten konttaus loppuikin aika nopeasti. Piti päästä harjoittamaan juuri opittua uutta taitoa. Tätä nykyä kymmenen kuukauden iässä tyttö taapertaa topakasti ympäri taloa, kantelee tavaroita mukanaan ja aukoo innolla kaappeja etsien uusia aarteita. Tänään kaurahiutaleet saivat kyytiä pitkin lattiaa. Aika haastavaa yrittää tehdä kotihommia liian innokkaan apurin kanssa. :)

Milloin vauvaikä loppuu ja alkaa taaperokausi? Onko se vuoden iässä vai silloin, kun vauva oppii kävelemään. Jos tyttöä kantelee sylissä potkupuvussa, hän näyttää vauvalta. Mutta mekossa kävellessään määrätietoisena ympäriinsä, tuntuu, että talossa on taapero. Viltsu onkin sanonut välillä, että laita äiti siskolle potkupuku päälle, jotta hän näyttäisi vielä vähän aikaa vauvalta. Näyttää olevan vauva-ajan loppuminen muillekin kuin minulle haikea juttu. Sisko on Viltsullekin niin rakas, että hän mietti, että, jos hän muuttaisi kauas opiskelemaan, niin he voisivat etääntyä toisistaan ja se olisi harmi.

Tyttö hihkuu ylensä innoissaan ja menee vastaan, jos joku perheenjäsen tulee kotiin. Aamusella tytteli tarkkailee usein poikien kouluun lähtöä ja menee välillä vähän läpsimään, jos joku nukkuu pitkään. Poikien pukiessa ulkovaatteita hän säntää usein kengän nauhojen kimppuun ja odottaa vilkuttamishetkeä. Kaikenlaisia omia rutiineita on jo ehtinyt kehittyä.

Tyttö saa kivasti huomiota, kun vejet hulluttelevat ja pelleilevät kuka milloinkin hänen kanssaan. Ja hän saa varmasti joka päivä kuulla jonkun suusta, että on ihana. On siinä puolensa, kun on aika iso katras, johon kuuluu. Toisaalta kyllä ne muut vievät myös aina paljon vanhempien huomiota, mutta eipähän kasva niin helposti liian itsekeskeiseksi, toivon. Isohkossa perheessä jokainen joutuu pakostakin oppimaan aika paljon toisten huomioon ottamista ja hyvä niin.

Tyttelillä on jo omat lempiruokansa. Hän tykkää erityisesti mustikoista (kuinkas muuten), banaanista, vesimelonista, ja mandariineista. Hän on myös erittäin kova tissuttelija ja yölläkin, valitettavasti, äidinmaito maistuu moneen otteeseen. Meillä on ollut tämä sama probleema joka lapsen kohdalla. Tuntuu, että yöllä se vasta nälkä vauvalla onkin tai sitten vaan tarvitsee äitiä tutiksi ja sekös tekee tietenkin äidin usein tosi väsyneeksi. Eikö se jo riitä, kun saa nukkua äidin vieressä...kysyn vaan...pitääkö aina mussuttaa.

Kukaan lapsistani ei ole edes halunnut käyttää tuttia, mutta imeä äidinmaitoa sitäkin innokkaammin. Yövieroitukseen en ole jaksanut lähteä, vaan olen lopettanut imetyksen sitten kerralla vaan. Ajattelin, että jos jaksan, imetän tätä kuopustakin pitkään, ehkä noin kaksivuotiaaksi. Mutta jos alan olla liian väsynyt, lopettelen sitten aikaisemmin, vaikkapa puolitoista vuotiaana. Saa nyt nähdä. Imetyksen lopettaminen on minusta aina niin vaikeaa, koska kaikki lapseni ovat tykänneet siitä ihan hirmuisesti ja suru on ollut suuri, kun äidinmaitoa ei ole enää ollutkaan tarjolla.

Toiseksi nuorimmainen järkyttyi ja suuttui imetyksen loppumisesta niin kovasti, että ehti hakata hetkisen raivoissaan päätään oveen ennenkuin hätiin ehdittiin. Jospa tällä kertaa homma sitten sujuisi edes vähän pehmeämmillä reagoinnilla. Mutta vielä siis mennään lapsen tahdon mukaan imetysasiassa varmaan monta kuukautta. Kyllä se imettäminen on itsellekin tärkeä juttu ollut. Tuntuu kivalta se läheisyys ja se, kun näkee lapsen tyytyväisyyden maitoherkusta ja äidin läheisyydestä. Imetyksen onnistuminenhan ei ole kuitenkaan mikään itsestäänselvyys. Itselläni maitoa on tullut aina tosi hyvin ja homma on lähtenyt hienosti sujumaan. Mutta jos ongelmia olisi tullut, olisin käyttänyt homeopatiaa apuna. Seuraavasta linkistä pääsee bloggaukseen, jossa olen kirjoittanut aiemmin imetyksestä ja homeopatian suomista apumahdollisuuksista imetyksen sujumiseen: Mamman maitoa

Täällä Etelä-Suomessa on vielä kovin syksyisen näköistä, kun lumesta ei ole tietoakaan. Lumi kaunistaa äkkiä harmaan maiseman ja tuo valoa pimeyden keskelle. Sitä tässä odotellaan. Pääsee tyttelikin ihmettelemään sitten taas yhtä uutta asiaa. Viime talvena hän oli vielä niin pieni, että lumeen ei varmaankaan tullut kauheasti kiinnitettyä huomiota. Kaikki vaikuttaa paljon jännemmältä, kun katsoo asioita lapsen silmin. Pitämättä mitään itsestäänselvyytenä.

Perhosia vatsassa

Syksy on alkanut monessa suhteessa mukavasti. Keskimmäisellä poitsulla on alkanut kotitalous koulussa. Osittain sen innoittamana olemme kokkailleet yhdessä ja nuorinkin poika on usein touhussa mukana. Olemme myös pelailleet lautapelejä, shakkiakin, joka on joidenkin lastemme suosikkipelejä. Pojat ovat myös rakennelleet majoja, hyppineet ja leikkineet trampalla ja olleet erilaisia pihapelejä ja-leikkejä kavereittensa kanssa. Itsekin tykkään esim kirkonrotasta yms, mutta vauvan takia sellaiset jutut ovat toistaiseksi jääneet vähemmälle itseltäni.

Olen kannustanut lapsiani leikkimään mahdollisimman pitkään...miksi sen pitäisi koskaan katketa. Nykyään puhutaan paljon siitä, että lapset lopettavat pihaleikit tosi aikaisessa vaiheessa. Itse lapsena leikin pitkään (ja edelleenkin aikuisena) ja olen iloinen, että lapseni ovat samaa maata tässä asiassa. Leikkiminen on hauskaa, terveellistä ja kehittävää.

Syksy on ollut jännittävääkin aikaa. Yksi jännäämisen kohde on ollut esikoisen ylioppilaskirjoitukset, joista osa oli jo nyt syksyllä. Hänen yksi suosikkiaineitaan on ruotsi. En tiedä mistä se innostus on saanut alkunsa, mutta jostain syystä hän tosiaan rakastaa ruotsin kieltä ja käyttää sitä mielellään. Poika katselee ruotsalaisia ohjelmia ja lukee kirjoja ruotsiksi yms. Välillä hän jopa heittelee erinäisiä kommentteja ruotsiksi kotona, mistä kaikki eivät kyllä ole kovin innoissaan. Esikoinen on ollut koulunsa kautta ruotsiprojektissakin ja hän matkaillut sen tiimoilta läntisessä naapurimaassamme sekä Liettuassa. Se on ollut hauskaa ja antoisaa. Kun ruotsi nyt on hänelle jotenkin niin tärkeä juttu, toivoin kovasti, että varsinkin se menisi hyvin. Ja menihän se. Alustavien laskelmien mukaan, ruotsin ylppärikoe meni noin 20 pistettä yli ällän rajan, jesss! Jos kaikki muut eivät menisikään ihan nappiin, niin ainakin on jo takataskussa yksi piristävä tulos.

Esikoinen on ahkeroinut jo aika kauan töissä opiskelujen ohella. Minä en siihen ole kannustanut, mutta hän itse halusi, joten en ole toisaalta estellytkään. Nykyiseen työpaikkaansa häntä pyydettiin, kun hän oli syömässä ravintolassa. Poika oli ollut siellä yläkouluaikoinaan työharjoittelussa ja hän oli kuulema jäänyt mieleen hyvänä työntekijänä. Tälläisenä aikana tuntuu niin uskomattomalta, että nuori saa noin vain työtarjouksen, joten eihän hän sitä raaskinut olla ottamatta vastaan. Hyvin hän on töissä viihtynytkin.Vähän liiankin hyvin mielestäni, sillä hän ottaa mielellään liikenevät lisävuorotkin. Tämä juttu on varmasti vähentänyt opiskeluihin käytettyä aikaa, mutta koska koulu menee kuitenkin tarpeeksi hyvin, niin olkoon. Lisäksi hän on halunnut tehdä vielä erilaisia vapaaehtoistöitä.

Esikoisella on jo mielessään mitä hän hakee opiskelemaan. Vaihtoehtoina esillä ovat ainakin Helsingin yliopisto ja Åbo Akademi. Yksi muukin opinahjo kiinnostaa. Alakin on jo selvillä. (Ei kuitenkaan ruotsin kieli, vaikka voisi luulla.) Opon mukaan lähtöpisteet Turkuun tulevat olemaan niin hyvät, että on ihme, jos hän ei pääse halutessaan ainakin sinne. Vielä on kuitenkin miettimistä mihin poika hakee ykkösvaihtoehtona. Keväällä on vielä kirjoitettavaa ja sitten pääsykokeet.

Muutakin jännitettävää on ilmaantunut. Erityisesti yksi lapsistani on puhunut jo pitkään, että hänestä olisi kivaa olla malli. Poika tykkää muutenkin esiintyä, näytellä, tanssia ja laulaa. Hän tykkää myös kehitellä erilaisia sketsihahmoja, esittää niitä ja pukeutua hahmoon sopivasti. Se on hauskaa viihdettä koko perheelle! Vähän aikaa sitten ajattelin, että pitäisi varmaan alkaa ottaa tosissaan tuokin haavejuttu. Oli vähän huono mieli, kun en ollut saanut aiemmin aikaiseksi mitään asian suhteen.

Sivulla on kuvia blogistani vuosien varrelta. Kylläpä aika rientää. Lasten muuttumisesta sen huomaa.

No, ei sitten muuta kuin härkää sarvista ja asiaan. Stailaukseen emme jaksaneet tässä vaiheessa hirveästi keskittyä, leikkasin hieman hiuksia ja sitten vähän kammattiin, valitsimme pirtsakan sävyiset puhtaana olevat vaatteet ja ehjät sukat. Raikkosimme yhden olohuoneen nurkan kuvausstudioksi ja niin sitten alettiin ottaa kuvia... profiilikuvia, kasvokuvia, kokovartalokuvia, hymykuvia, naurukuvia, vakavia ilmeitä... Loppujen lopuksi päädyimme ottamaan kuvia toisestakin lapsestani.

Sain selville, että malleiksi hakee moni, mutta aika harva valitaan. Kanattaahan sitä silti kuitenkin yrittää, ajattelin. Soitin kolmeen mielestäni vakuuttavan oloiseen ja hyvämaineiseen mallitoimistoon. Kaksi niistä ei ottanut  juuri tällä hetkellä uusia lapsimalleja ollenkaan listoilleen, mutta yksi niistä sanoi ottavansa listoilleen myös uusia. Lähetimme sinne sähköposin ohessa kuvat. Yleensä on ilmeisesti ensin kotoa lähetettyjen kuvien esikarsinta ja sitten koekuvaukset.

 Seuraavana aamupäivänä tuli vastaus. Siinä luki, että lapseni ovat lähettämieni kuvien perusteella sellaisia kasvoja, joilla he uskovat löytyvän kysyntää kuvauksissa  ja mallitoimisto ottaa molemmat mielellään edustuslistalleen. Hupsista! Olin yhtä aika ilahtunut ja innoissani sekä vähän säikähtynyt. Koko homma tapahtui niin äkkiä.

Soitin toimistoon ja nyt on sitten sovittu aika, jolloin edustuslistalle tulevat kuvat otetaan. Studiossa on sitten oikea ammattikuvaaja ja itselleen saa myös ostaa noita kuvia. Kuvauksiin pitää ottaa kummallekin lapselle mukaan kolme hyvää ja istuvaa vaatekertaa, joista kuvaaja valitsee parhaat. Taitaa olla kauppareissu edessä, sillä meillä on ollut käytössä pääasiassa isommilta saatuja kierrätysvaatteita, joista monet ovat toki oikein kivoja ja kauniitakin vaatteita, mutta  usein hieman löysiä tai isohkoja vielä...jos nimittäin vaaditaan juuri sopivaa ja istuvaa kokoa kuten ymmärsin. Olen aina suosinut kierrätystä ja olen ostanut tosi vähän lapsilleni vaatteita uusina. Kolme lapsistani ei myöskään koskaan ole käynyt vielä kampaamossa, vaan olen itse aina leikannut heidän hiuksensa (kuten omani ja miehenikin). Tässä mielessä on kyllä oikein pystymetsästä repäistyjä mallinalkuja nyt lähdössä isoon kaupunkiin. :D

Tuo mallitoimisto välittää malleja tv-ja lehtimainoksiin sekä catwalkeille, näyttelijöitä ja avustajia kotimaisin elokuviin ja sarjoihin, juontajia ja tapahtumamarkkinoijia jne. On kiinnostavaa odotella, mitä töitä tarjotaan ja mitä mahdollisuuksia aukenee. Toisaalta olen toppuutellut, että vaikka onkin listoilla, ei ole sataprosenttisen varmaa tuleeko tehtäviä. Ja aina voi ilmaantua vaikkapa joitain odottamattomia esteitä ja mallin/esiintyjän hommat pitää lopettaa. Sekin on mahdollista, että huomaa, ettei haluakaan jatkaa. Jokatapauksessa tämä juttu kannattaa ottaa kiinnostavana tilaisuutena nähdä ja kokea uutta ja ainakin tässä vaiheessa aika ihmeellistäkin. Pääsee kurkistamaan kulissien taakse tiettyyn erilaiseen maailmaan. Vaikka homma ei jatkuisikaan pitkään, jää varmastikin muistoihin mukavia, jänniä hetkiä ja katsottavaksi kivoja kuvia. Näin ainakin uskoisin.

Tänään on suunnitelmissa ottaa tytteli elämänsä ensimmäiselle sieniretkelle metsään. Vauvamme on voinut hyvin ja tyttö on jo ottanut ensi askeleensa, peräti neljäkin yhtäsoittoa! Aurinko paistaa lupaavasti ja lapsikatras on hyvällä tuulella. Onhan syyslomakin. Mukavia syksyisiä hetkiä kaikille!

Muistoja ja metsämansikoita

Metsämansikat ovat keskikesän suurta herkkua. Niissä on oma suloinen vivahteensa, jalostettua isosiskoaan parempi. Pienenä poimimme veljeni kanssa niitä mummolassa talteen heinänkorteen pujoteltuina. Äkkiä ne katosivat parempiin suihin. Päähän piti saada vielä voikukkaseppele ja niin sitten kelpasi tarkkailla, kun äiti lämmitti savusaunaa ja muuripadan vettä. Oli jännittävää ja tunnelmallista kylpeä mustassa saunassa ja kyykistellä ovenraossa silmät sirrillään. Voimakas savunhaju tarttui hiuksiin ja tuoksui hyvältä vielä pitkään.

 Suvanto oli juoksumatkan päässä. Siellä joki syveni juuri sopivaksi uintipaikaksi. Pikkuveljenikin oppi neljävuotiana uimaan ja teimme yhdessä joen saarella laguuneita ja kahlailimme tutkimusretkillä. Joen tumma, salaperäinen syli ja lehdon raikkaan kostea tuoksu monine vivahteineen täydensivät virvoittavan veden suoman ilon.

 Myöhemmin toin sinne rakkaani ja seuranneina vuosina vielä lapsenikin. Jokilehto polveilevine kumpuineen oli kauneimpien lapsuuteni kesien maisema. Sieltä minulle jäi ainainen kaipuu lehtipuiden siimekseen veden äärelle.

 Mesimarjat olivat jo lapsena ja ovat edelleenkin toinen lempimarjani. Niiden aromi on sanoin kuvaamattoman hieno. Kiuruvedellä mesikoita kasvoi peltojen pientareilla. Metsämansikoita löytyi taas aurinkoiselta paikalta isojen koivujen katveesta.

Lapseni ovat saanet nauttia metsämansikoista Relletin mummolansa peltojen pientareilta. Toimme jo vuosia sitten mukanamme sieltä taimia ja istutimme ympäri pihaamme. Metsämansikat ovat kivoja myös kukkien aluskasvillisuutena kunhan auringonvaloa vain riittää. Sopivalla paikalla metsämansikat leviävät tosi nopeasti rönsyillään.

Lonttu metsämansikka-apajilla

Metsä- eli ahomansikka on paitsi suussasulava herkku myös terveellinen marja, joka vaikuttaa sekä vahvistavasti että supistavasti. Kansanlääkinnässä sitä on käytetty reumaattisiin sairauksiin. Linnekin kuulema hoisi reumaattisia  vaivojaan jokakesäisin mansikkakuurein. Ahomansikkaa on käytetty myös kihtiin, munuaiskivien hoitoon ja yleisesti elimistöä puhdistamaan. Se toi aikoinaan helpotusta myös keripukkiin. Mansikan juurakkoa on pidetty myös rauhoittavana rohtona.

Ahomansikan lehtiä voi mainiosti käyttää salaateissa ja yrttiteenä. Professori Toivo Rautavaaran kerrotaan nauttineen mielijuomanaan mustasta teestä ja hiostetuista mansikan lehdistä haudutettua teetä.

Akileijoja, joiden takana häämöttää kuusiaitaa. Siitä napsimme monet makoisat kuusenkerkät.

Nyt aikuisena huomaan haluavani luoda pihastani hyvin luonnonmukaisen, lehto-ja niittymaisemia muistuttavan. Uskonpa, että nuo lapsuuteni kesät vaikuttavat suuresti siihen, mitä pidän tavoiteltavana ja kauniina. Leikattavan nurmialueen lisäksi olen istuttanut puitten ja pensaitten alle monenlaista niittymäistä aluskasvillisuutta, joka voi hyvin sen kummemmin hoitamatta. Akileijat, erilaiset kellokukat, arovuokot ja ukkomansikat saavat rönsyillä ja levitä varsin vapaasti. Haluan, ettei minun tarvitse juurikaan kastella ja näin sopivammat ja kestävimmät ja niin... ehkäpä röyhkeimmätkin kasvit valtaavat alaa. Mutta niin on hyvä. Monenlaiset ruusupensaat, kirsikka-ja kriikunapuut leviävät myös rohkeasti. Leviämisintoisten rymistelyä on minusta hauska seurailla!

Pihajasmiini on jo nupuillaan. Marjatuomipihlajat ovat täynnä vielä raakoja marjasia. Koivuangervo alimmaisena täydessä kukassaan.

Nokkosia, joita käytämme mieluusti sekä ikivanhaa kantaa olevaa karvaista karviaista, jonka toimme Relletin mummolasta aikoinaan.

Keltapäivänliljalla on raikkaan kaunis ja vieläpä syötäväkin kukka. Kaukoidässä kasvi on yleisemmässäkin käytössä. Kukkia voidaan syödä sellaisenaan tai salaateissa. Kuivattuina niitä voidaan käyttää suurusteena. Kukkia arvostetaan suuresti, koska ne sisältävät runsaasti makeaa mettä.

Lehtiä ja versoja käytetään nuorina kypsennettyinä, vanhemmiten ne sitkostuvat. Paalujuurta on käytetty kypsennettynä vihanneksena. Keltapäivänliljalla on pieni, lievästi makea juuri. Syyspäivänliljan juuri on myös syötävä ja muistuttaa retiisin makua.

Tädykkeitten ja katajan yhteiseloa. Koivuangervo kolmantena.

Luumupuun alla maanpeitekasveina heinäkuussa violetein kukkavanoin loistavia ukonkelloja, tiheäkasvuista, helposti sopeutuvaa konnantatarta sekä vuosia sitten ystävältäni saatua, riehakkaasti leviävää ukkomansikkaa.

Kirsikoita kasvamassa. Taustalla sireeniaidannetta, jonka taimet tuotiin aikoinaan Relletin mummolan mailta.

Kotiviidakkomme aluskasvillisuutena leviävät mm moninaiset  ruusupensaslajikkeet ja kestävät perennat.

Ruusuorapihlaja kukoistuksensa viime hetkinä.

Tuoksuvadelma on kova leviämään. Kukat ovat ihanan herkkiä ja lehtien tuoksu myskisen huumaavaa.

Salvia on pihallamme parhaillaan kukassa.

Olen nyt kirjoitellut blogiini nelisen kuukautta ja talvi on ehtinyt vaihtua keskikesän huumaksi. Kirjoittaminen ja ajatusten vaihto yhteisistä kiinnostusten kohteista on ollut antoisaa! Kiitokset kaikille ihanille kanssakeskustelijoilleni, kiinnostaville kirjoittajille ja lukijoilleni! Olen löytänyt uuden kiehtovan maailman. 

Nyt kuitenkin kesä ja loma vetävät minua pois koneen ääreltä. Uintireissut, puutarha ja metsäretket kutsuvat. Matkaamme myös Suomen suvessa. Rentoudumme ja nautimme. Nauttikaa tekin armaat lukijani! Kohdataan taas ennemmin tai myöhemmin... voikaa hyvin uudet ja vanhat ystäväni sekä  salaperäisemmät seuralaiset! Kesä on vain kerran vuodessa! ;)

Karpaattienkello pärjää hyvin maakellarin paahteisella seinämällä.

Lonttu tykkää Juhon kirpparihankinnasta. Maakellarin katolla kukkivat nyt myös  päivänkakkarat . Pakkasiin asti aina jotain on kukassa ja joka päivä löytyy uutta nähtävää. :)

Ilosta, itkusta ja lapsuudesta

Tässä kuvassa olen noin neli- tai viisivuotias. Asuimme silloin Kiihtelysvaarassa Pohjois-Karjalassa sinisinä siintävien vaarojen keskellä.. Muistan nuo päivät suloisina, aika soljui jatkuvana onnen ja huolettomuuden helminauhana. Päivisin Tiina-mummoni, jolta omakin nimeni tulee, hoisi minua hellästi nauru alati helkkyen. Hänelle oli sattunut elämässä vaikka mitä ( se olisi jo oma tarinansa), mutta sen elämänmyönteisempää, iloisempaa ja ystävällisempää ihmistä en ole koskaan tavannut. Ihmettelin jo aika pienenä, miten joku voi ollakaan jatkuvasti niin aurinkoinen.

Nanna ja Antti olivat kavereistani tärkeimmät. Touhusimme päivät pitkät hiekkalaatikolla, kiipeillen, piilosilla ja lähialueilla seikkaillen. Muistan timanttisina hohtavat keväiset hanget ja kotiseutujuhlien kaskinauriit. Nannan kotona oli mahtavaa, monta kerrosta ja kylpyammekin, jonka pohja oli täynnä iloisen kirjavia kukkatarroja. Minusta se oli jo aika lailla hienouden huippu. Heillä oli myös uudenlaista, upeaa, hyväntuoksuista shampoota, joka tuoksui ihanalta ja teki minuun syvän vaikutuksen. Pullo oli apteekin pullojen muotoinen ja siinä luki: "Erittäin hienoa suomalaista shampoota". Vau... meillä oli jotain paljon tavallisempaa.

Kaupassa meillä oli tili ja kerran menin ostamaan sinne noin vain itsekseni tarroja ihan omilla nimikirjaimillani. Sille vaaleanpunaiselle pahville raapustin tohkeissani nimikirjaimeni. Sain siitä kovat nuhtelut kotona ja jäi muuten viimeiseksi kerraksi.

 Haaveilin aina saavani kaupan tiskin lasin takaa näkyvää mehevän näköistä valkovoittoista massaa, jossa oli ainakin oransseja porkkanoita, vihreitä herneitä ja jotain vaaleanpunaista. Äiti piti sitä ihan turhana ja en päässyt silloin ikinä maistamaan .Isona tuli sitten jo tutustuttua moiseen houkutukseen ja sille löytyi nimikin: Italian salaatti.

Olin seitsämän, kun sain kauan ruikuttamani pikkuveljen, jota aloin heti rakastaa niin kovin. Koin tuota nyyttiä kohtaan mitä suurinta suojeluvaistoa ja vaikka poika siitä lopulta isoksi ja voimakkaaksi urkenikin, niin aina hän on minulle se pikkuveljeni, jota olisin halunnut ja haluaisin suojella koskaan kohtaamasta mitään maailman murheita ja pahuutta.

 Rakastan myös PMMP:n laulamaa biisiä "Pikkuveli" yli kaiken ja aina se tuo rakkaan "Ampon" mieleen. Vanhoilta kaseteiltakin kuuluu : "AMPPO ITE" Juu...tosi voimakastahtoinen pikku mies sieltä ilmaantuikin ja eipä se luonteenpiirre sitten koskaan mihinkään hävinnytkään.

Ensimmäiset oikeasti surulliset muistoni liittyvät pikkuveljeeni, siihen kuinka hänestä tuli niin villi ja haasteellinen tapaus...miksi hän heitteli kavereitani esineillä kolmivuotiaana, miksi hän vähän vanhempana veteli pöytäliinan vieraitten kahvittelun alta...miksi oli niin vaikea sopeutua sitten viiden vanhana päiväkotiin. Varsinainen Vaahteramäen Eemeli oli tullut elämääni. Koulussakin pikkuveljeä kiusattiin. Minuun tarttui avuton olo, mitä voisin tehdä, mikä auttaisi, ei ollut helppoa isosiskollakaan, ei.

Aika kului ja pojasta tuli verbaalivirtuoosi, joka rakastaa tanssia ja karaokea, älykäs keskustelija, urheilijanuorukainen ja lopulta monien  naisten havittelema komistus. Mutta aina isosiskon silmiin näkyi tuo tietty erilaisuus ja herkkyys, tuo  kaksiteräinen miekka. Toisaalta kaiken kauniin voi kokea niin vahvasti, toisaalta kaikki se ilkeä ja ikävä voi niin kovin haavoittaa. Niin, pikkuveljeni myötä tuli elämääni siihen astisen eloni syvintä rakkautta ja ensimmäisen kerran kunnolla myös huolta ja kipua. Kun Amppoon sattui, sattui aina Tiinaankin. Jossain vaiheessa suurimpiinkin ilon hetkiini tuli mukaan myös kyyneleet.

Pienet lapset eivät itke ilosta. Sitä ei ehkä tule ensimmäisenä ajatelleeksi mutta näin on. Jos yllätämme 4-vuotiaan oikein iloisesti hän ei parahda itkuun, edes pienintäkään ilonkyyneltä ei kieri poskelle. Miksi?

Onnenkyyneleethän eivät ole harvinaisia.Voitto jossain tiukille menneessä kisassa saattaa tuoda kyyneleet silmiin. Myös jonkun meille tärkeän ihmisen täpärä pelastuminen uhanneelta vaaralta tuo helpotuksen kyyneleet esiin. Samaten voimme alkaa itkemään ilosta, kun elokuvan sankari tai sankaritar selviää vaikeuksistaan myrskyisten tapahtumien jälkeen.

Ilmiö tuntuu paradoksaaliselta. Itku,joka yleensä seuraa tuskaa, onkin ajoittain suuren ilon seuraus. Millaisissa tilanteissa tämä ilmiö yleensä tapahtuu?

Psykoanalyytikko Emilio Servadio on havainnoinut tähän liittyvän seuraavia asioita: Ilon kyyneleihin päättyvää tilannetta on usein edeltänyt taistelujen, ahdistusten, kärsimysten tai suurten ponnistusten aika. Niinpä voimme ajatella, että itku voisi noissa tilanteissa olla lykkääntynyttä itkua, joka purkaantuu huolten täyttämien menneitten päivien takia. Kyseessä voisi olla siis jännityksen laukeaminen  ja aiemmin kasaantuneen paineen purkautuminen..

Mutta entä sitten, kun neiti X valittiin kauneukuningattareksi monien joukosta. Kruunaamishetkellä voittaja itkee onnenkyyneleitä. Miksi? Onko hänellä ollut aikaisemmin suuria vaikeuksia. Aina tämä ei vaikuta todennäköiseltä. Onko nyt sitten kyseessä aidot onnen kyyneleet? Tuskinpa. Lapsi ei vastaavassa tilanteessa itke. Mikä on erona?

                                                            

Niin...aikuinen on tietoinen siitä, että asioitten on taipumus olla ohimeneviä. Pienen lapsen mieleen tämä ei ole vielä ehtinyt iskostua. Miten hyvin asiat sujuvatkin... kunnianhimon suurimmatkin täyttymykset, kiihkeimmätkin rakkaudet, lämpimimmätkin ystävyyssuhteet voivat kadota...ja monella ovatkin kadonneekint, tavalla tai toisella.

Kun onnentunne tuntuu sitten välillä tulvivan yli äyräidensä, ääni jostain syvältä meistä kiirehtii sanomaan: " Tätä ei kestä ikuisuutta. Tämä voi hävitä." Jos itkemme tuossa tilanteessa, emme itke onnesta vaan tajuamattamme ennakoimme sen hetkisen onnemme mahdollisen katoavaisuuden. Onnen kyyneleitä itkiessämme aistimme onnemme lisäksi onnemme rajallisuuden. Puhtaita onnen kyyneileitä ei yksinkertaisesti ole olemassakaan, ihminen itkee aina ja kaikissa tilanteissa vain tuskasta. Ehkäpä siksi onkin sanottu, että paratiisissa ei ole kyyneleitä!

Lapset pystyvät iloitsemaan ilman kyyneleitä ja nauravatkin kaikkein eniten, nuortenkin ilo on vielä usein herkästi esille nousevaa. On havaittu, että alttius mielipahan sävyisille vaikutelmille lisääntyy vanhenemisen myötä. Se on ymmärrettävää. Elämässä on ehtinyt sattua jo niin monesti, niin monta menetystä on voinut jo tapahtua. 

Usein koemme lasten seuran ja nuorten kanssa olemisen virkistäväksi. Varmasti yksi syy on tuo lapsista ja nuorista usein hersyvä ilo ja optimistisuus. Hymy, nauru ja ilo tarttuvat. Kyynisinkin ihminen usein piristyy rennon hersyvässä seurassa ja jopa unohtaa kontrolloida itseään liikaa. Ehkäpä kaikki ei sittenkään taas mene pieleen. Jokaiselle päivälle on omat huolensa ja niitä voidaan ratkoa ajallaan. Huolissaan olemalla emme voita mitään. Miksi siis käyttää aikaamme jatkuvaan huolissaan olemiseen. Vaikka elämä olisikin joskus potkinut päähän, ei ole mitään takeita, että se taas kohta potkii. Juu... ja vaikka se kohta potkisikin, niin miksi pilata siitä huolehtimisella tämäkin hetki. Jos suinkin on mahdollisuus, eletään tässäkin hetkessä ja iloitaan kaikesta ihanasta, mitä ympäriltämme ja jopa meistä itsestämme löytyy. Monessa asiassa olisi hyvä olla lapsen kaltainen. Lapselle uusi päivä on aina mahdollisuus iloon!