Luopumisia, löytymisiä ja uusia polkuja.

Eksyin sisimpääni kurottavien sanojen pariin. Ne hengittivät toisen ihmisen elämää, jokaisella tavullaan,  luonnollisesti,  rehellisesti. Rytmi oli rauhallinen ja aito. Toisen ihmisen persoona soljui ihoni alle kuin olisimme tunteneet aina tai tulisimme tuntemaan. Niin välillä käy. Kaikki tuntuu selkeältä ja varmalta, vaikka mitään ei ole luvattu ei vahvistettu, eikä niin koskaan tule käymäänkään. Ihminen vain välillä tunnistaa heimolaisensa, tuntee kuinka toinen ajattelee ja alkaa välittämään. Haluaa lisää, olla mukana. Edes siivun, viipyvän hetken...
Ehkä ei olla samaa mieltä kaikesta, ehkä ei aina tajutakaan, mutta jotain on  ja on kaikki.

Mistä minä kirjoitan... Antioksidanteista, proteiineista ja ravinnetiheydestä. Arvonkiellosta, sähkömagneettisista kentistä, mulperimarjoista ja mustikoista. Mitä varten minä täällä kirjoittelen, mitä minä saan ja mitä minä annan...

 On määrittelyjä, tavoitteita, analyyseja. Sellainen minä olen. Rakastan kaikkea selkeää.

 Mutta rakastan myös muurahaisen kulkua omenapuussa, tuulenvirettä aamuyössä, kun kaste vielä viipyy ruohikolla ja huominen on nupullaan. Rakastan, kun joku tulee lähelle, antaa palasen itsestään.

 Rakastan myös hetkiä, kun tarkkailemme, sinä ja minä, toisiamme kaukaa, minä ihaillen tai kummastellen taikka ehkäpä sekä että, ja sinä...niin en voi olla varma. Joskus on pieniä väläyksiä... Mutta tiedän, että olet täällä tai oikeastaan siellä ja olet taas uudestaan ja kaikki jatkuu ja olen silti vapaa. Ilman lupauksia ja odotuksia, mikä on minulle niin uutta.

Minä kerron, minä annan, iloitsen. Minä kuuntelen ja nautin. En ole enää niin paljon itseni, itselleni muovaamieni rajojen vanki. Tiedän, että täällä sinä olet nähnyt minusta ja tulet näkemään... enemmän ja muuta  kuin toisessa elämässä kaikille koskaan selviää. Tai mitä moni siellä edes haluaa minusta tai ajatuksistani tietää. Tai annan koskaan tilaisuutta haluta.

Tämä on hassua ja olen vakavalla tavalla hassu ihminen. Vakavasti ja heh, usein niin tahattomasti hassu, että mennään jo tragikoomisen puolelle.

Täällä hassuuteni ei minua häiritse, koska olenhan kuitenkin vain aina jotain tavoittamatonta, illuusio itsestäni. Tosin joskus todellisuuttakin aidompi, mutta kukaan ihminen ei voi sitä täysin erottaa, en edes minä itse.

Rakastan tätä vapautta niin, että lisään sitä, vaikka en antaisikaan mitä olen luvannut, en pysyisi määritelmien sisällä. Ja olenko kuitenkaan koskaan luvannut mitään tarkkaa, niin kovin tarkkaa siitä, mitä on Mustikkatyttö, mistä hän kirjoittaa.

Niin kuin kohdatessa olemme heimolaisia ja tunnemme yhteyden , annamme ja saamme ja sitten aika kuluu... Ehkäpä jossain vaiheessa polkuamme lähdemme omille teillemme. Olemme muuttuneet ja niin voi ollakin hyvä. Mutta kaikki se kaunis pysyy,  ainakin muistoissamme. Siinä miten vaikutimme toisiimme. Miten kasvoimme itseksemme, sinuksi ja minuksi. Niin nykyään ajattelen.

Menneitten aikojeni ystävyydet, vanhat tavoitteet, jotkin jo kauaksi lipuneet, ovat usein rakkaita muistoissamme, mutta tiemme johtivat toisaalle. Kaikesta ei tarvitse pitää kiinni. On viisautta erottaa, mistä haluaa pitää lujan otteen vaikka läpi ikuisuuden, mistä on hyvä irrottaa, kun oikea hetki tulee. Voimme välillä  myös kadottaa ja löytää sitten taas uudestaan. Löytää, mikä on löytämisen arvoista.

Ps. Kiitokset Viltsulle kuvista!