Runojani rakkaudesta, surusta ja unelmista...

Olen ihan pienestä tyttösestä rakastanut sanoja. Väännellyt ja käännellyt niitä, maistellut, mutustellut ja nauttinut. Runoissa sanat esiintyvät hienovireisemmillään. Runoihin uppoutumalla pääsee sukeltamaan tunteiden, tunnelmien ja unelmien maailmaan. Myös surujen iskiessä kimppuun ja pettymysten taakan painaessa, ne auttamat purkamaan ja käsittelemään tunteita.Vaikka kaikki tuntuisi pysähtyneen ja uskoisi kadottaneensa itsensä jääpatsaan uumeniin, niin runojen avulla viimeistään tajuaa, kuinka vahvasti kokee ja tuntee, kuinka elossa onkaan.

Tässä maistiaisia runoistani...niin nuoren tuntoja kuin jo aikuisen naisen ajatuksiakin. Usein runot ovat suoraan omasta elämästäni, joskus saatan eläytyä ystävieni tunnelmiin. Välillä vain kuvittelen jotain muuta ja ajelehdin täysin arvaamattomiin seikkailuihin, kulkeudun tarinoihin, jotka kutsuvat seuraamaan, johdattavat tuntemattomille poluille. Ehkä kohtaamme siellä!

          Melodia

Sävel,
todellisuutta tutumpi,
haltioitten maata etäisempi    
sinä olet minulle rakkaani.

Metsiköihin, mielemme tiheikköihin  
hiipii melodia.
Naurava, itkevä, kujeileva melodia,
laulu sanoitta ja tuhansien sanojen kera.

Se läikkyy valloittavana oksistoissa,
piinaavana se viipyy yössä.
Sen hehku riipaisee,
herkkyys hulluuteen asti kiduttaa.

Melodia vaimenee, kiusoittelee,
soi kuiskauksenakin selvästi,

viiltävän selvästi
vain noustakseen rajuilman pauhuun.

Laulu kuultavana kutsuu,                                                                      
houkuttaa, repii ja lepyttää,
ei anna meidän levähtää.
Se haluaa elää, elää , elää!
Se haluaa elää, vaikka vain metsiköissä unten rajamailla.

Melodia hellitä, hellitä, armahda meitä,
anna hetkeksi levätä!

Kuulemme sinut hyvin,
tuskaisen hyvin.
Vaan emme osaa, emme voi sinua soittaa.
Kauneutesi on voimasi,
Se on sinun heikkoutesi.
Me emme uskalla sinua laulaa.



Suunnattomat tähdet

Suunnattomat tähdet voivat syntyä.
Mustat aukot voivat luhistua.
Avaruus voi kaareutua, itse aika pysähtyä.

Jospa sinä,
jospa sinä voisit rakastua.



Omasta huudostani

Omasta huudostani tiedän,
olet kaukana.
Omasta huudostani, kun yöllä herään.

Aamu ei houkuta,
yön syli on lämmin.
En saa sinua enää kiinni,
unohdus on ainoa, mitä jaksan pyytää.

Kun tulet takaisin,
olen toisen oma.
Elämä jatkuu,
ei koskaan enää ennallaan.

Elämä tulee jatkumaan,
minulla ja sinullakin...
kun meitä ei enää ole.
Meitä ei enää koskaan ole.

Sinua minä katselen

Sinua minä katselen rakkaani ja jokin minussa liikkuu.
Katson sinua tänä syksynä
niin kuin tahdon katsoa sinua
kaikkina tulevina syksyinä.

Kuu värittää meren uusin hehkuvin vedoin.
Ja me,
me saamme keksiä
ne kaikki huikeat sävyt,
nimetä kuun paletin leikin.

Joka päivä ja yö
meri tuo meille lahjansa:
kirjavia kiviä, puhtaan valkoisia helmiä,
kullankeltaista pihkaa.
Näistä me, me yhdessä, sommittelemme mosaiikkia.

Pidätän hengitystäni ja katselen hiljaa.
Meri on levollisempi, sen lila syvempää kuin koskaan.

Sinua minä katselen rakkaani ja jokin minussa itkee.
Sillä niin minut on tehty,
ilo ja kipu kietoutuneina yhteen syleillen toisiaan kuin panhuilun laulu.
Yhtäaikaa haikea, yhtäaikaa villi.

Ei ole sydämessäni ainuttakaan ovea, ei porttia kiinni.
Ei, se on avoinna sinun tulla ja rakastaa, asettua taloksi.
Läpikuultavana sydämeni sinua odottaa,
ja kun saavut, tiedän:
Näin syntyvät sateenkaaret.