torstai 8. maaliskuuta 2012

Muistoja selvittämässä, unelmia noutamassa

 

 Rakastan lukemista, rakastan sitä paljon enemmän kuin elokuvien katselua. Kirjan tarinaan uppotuessaan voi luoda juuri niin mahtavan maailman kuin oma mielikuvitus suinkin säveltää ja mikään valmiiksi kuvitettu ei ole sitä koskaan kyennyt voittamaan. Kirjalliset teokset ovat vaikuttaneet minuun aina paljon vahvemmin kuin valmiimmiksi saatetut elokuvat. Nautin toki niistäkin, mutta ne ovat rajatumpia. Kirjat ovat kaikkein parasta. Niissä on sopivasti virikettä sielulle ja tilaa ajatuksen lentää.


Päivä päivältä olen huomannut rakastavani yhä enemmän myös kirjoittamista. Se on kulkenut mukanani jo pikkutytöstä asti. Silloin syntyivät ensimmäiset runoni ja tarinani. Myöhemmin on tuntunut hyvältä päästä aistimaan aika ajoin pieneksi tuokioksi lapsen ja nuoren tytön maailmaa. Usein tunnen myös hellyyttä sitä pientä tyttöä kohtaan. Tyttöä, joka odotti tulevan elämänsä muodostuvan paljon helpommaksi kuin sitten osoittautui. Onneksi en tiennyt kaikkea, mitä elämä toisi tullessaan, sillä se olisi ollut liian raskas taakka tietää ennalta. Tuskin monikaan odottaa menettävänsä puolisonsa kuolemaan vain kahdeksan yhteisen avioliittovuoden jälkeen. Harva ajattelee päätyvänsä elämään nuoren lesken eloa yksin tai niin kuin minä, vauvan ja pikkupojan kanssa.

Muistan, kun joskus kauan sitten katsoin naista, joka oli puolta vuotta aiemmin menettänyt miehensä. Muistan kuinka hän nauroi ja ihmettelin, miten nainen voi nauraa ja kokea iloa, vaikka hänen miehensä on kuollut. Heidän vahva liittonsa hävinnyt. Miten enää mikään voi tuntua miltään?

Myös mummoni nauroi paljon. Hän oli myönteisin, lempein ja iloisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Kaikki tuntuivat pitävän hänestä. Hän oli auttavainen ja vieraanvarainen, syvällinen ihminen täynnä tarinoita menneiltä ajoilta. Hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen eloonsa ja kaikenkaikkiaan hyvin onnellinen. Rakastin hänen seuraansa. Rakastin niin kovin mummoani! Kasvoinkin lapsuuteni hänen hoidossaan. Tiina-mummoni  asui meillä ja teimme yhdessä kaikenlaista mukavaa, kun äitini ja isäni olivat töissä. Mummoni elämän ajattelu tuo minulle mieleen usein sen , että ihmisen onnellisuus ei ole kiinni vain eikä edes pääasiassa ulkoisista tapahtumista.

Kaikesta myönteisyydestään huolimatta mummoni oli kokenut kovia elämässään. Hänen ensimmäinen miehensä oli menehtynyt jo alle kolmekymmenvuotiaana keuhkotautiin ja myös tästä avioliitosta syntynyt poika kuoli ihan pienenä. Mummo löysi uuden rakkauden, tulevan ukkini Sampon. Heille syntyi kolme lasta, joista kuitenkin kaksi kuoli alle kouluikäisinä. Mummoni kaikkiaan neljästä lapsesta vain yksi, äitini, jäi eloon.

Viidenkymmenen hujakoilla mummoni jäi vielä toistamiseen leskeksi eikä enää koskaan avioitunut. En ehtinyt nähdä Sampo-ukkiani. Vain kertomukset ja vanhat valokuvat yhdistivät meitä. Erityisesti sukulaisistani minä olen ikävöinyt nähdä äitini pikkusiskoa Airia. Hän oli kaunis, hento, rinkilälettipäinen tyttönen. Niin useat kerrat olen katsonut kuvaa, jossa tuo suloinen tyttö katsoo suoraan silmiini pää kallellaan. Hän oli luonteeltaan hyvin herttainen ja tunteikas. Kun Anja- sisko oli koulussa Airi sanoi äidilleen:" Et arvaakaan, miten minulla on sitä tyttöä ikävä." Siskokset olivat hyvin läheisiä ja tärkeitä toisilleen.

Kerran Anja- äitini sairastui vakavasti ja mummoni lähti mukaan sairaalaan. Sillä aikaa viisivuotias Airi-tyttönen, jolla oli sydämessä jotain heikkoutta, oli kotona isänsä kanssa kahdestaan ollessaan vilustunut  ja jotenkin sen vilustumisen seurauksena mennyt heikkoon kuntoon. Ja niin siinä kävi, että äitini ollessa sairaalassa  pikkusisko sairastui ja vietiin myös sairaalaan. Siellä hän kuoli pian kuumetautiin. Silloin ajateltiin , että heikko sydän ei kestänyt. Näin minulle on kerrottu.

Tuntuu kummalliselta, että voi ikävöidä jotain, jota ei ole koskaan nähnytkään. Mutta jo aivan pienestä olen pikkuista Airia ikävöinyt. Sittemmin myös muita rakkaita.

Monet sanovat, että kannattaa ajatella iloisia, pitää kirjoittaa lähinnä vain myönteistä. Mutta elämässä on myös kipua ja rankkoja asioita. Minusta tuntuu hyvältä välillä muistella myös menetyksiä ja käydä niitä läpi. Itken aikani ja muistan kuolleita rakkaitani. Sitten olen taas kuin uudistunut, sisälleni hautautuneet taakat ovat pienentyneet ja voin kevyemmin elää tätäkin päivää.

Tietty taipumus ajoittaiseen melankoliaan on ollut minussa aina mukana. Varmasti näin olisi, vaikken olisi edes kohdannut niin paljon kuolemaa, myös ystävieni. Jotkut meistä ovat hersyväluontoisempia, jotkut herkemmin haikeutta tuntevia, en tiedä onko kumpikaan sen parempi. Meille kaikille löytyy sijaa. Yksi ymmärtää yhtä paremmin, toinen osaa tukea toista helpommin. Meille kaikille on elämässä käyttöä ja paikkansa.

Ja aina kaikki ei näy päälle päin. Nauravan sydän voi itkeä. Itkevän sydän voi sisältää paljon onnea. Niin on rakkaudenkin kanssa. Kirjoitin kerran: "Sillä niin minut on tehty, ilo ja kipu kietoutuneina yhteen syleillen toisiaan kuin panhuilun laulu, yhtäaikaa haikea, yhtäaikaa villi." Näin koen edelleen.

Siitä on nyt yli kahdeksan vuotta, kun ensimmäinen mieheni Jouni kuoli. Aluksi en pystynyt edes katsomaan valokuvia perhe-elämästämme. Tuska oli niin suurta kestää muutenkin. Pitkään aikaan en voinut ottaa valokuvia rakkaista ihmisistäkään. Tuntui liian pahalta säilöä mitään, mikä huomenna voisi olla viereltäni kadonnut. Kevään tullessa vihasin krookusten elinvoimaa. Sieltä ne mullan alta tunkivat esiin, vaikka mieheni oli kuollut. Mikä oikeus niillä oli niin kukoistaa, kun jotain paljon tärkeämpää oli hävinnyt viereltäni.

Mutta kuitenkin, elämä jatkui näinkin. Ilman Jounia rinnallani. Ilman isää lapsillani. Kaikkein pahinta oli mennä eskarin talviriehaan ja katsoa, miten kaikki muut lapset saivat nauttia isänsä seurasta. Ainakin siinä tilanteessa se näytti siltä, vaikka näinhän ei välttämättä kuitenkaan ollut. Oli rankaa seurata, miten muitten lapset näyttivät isilleen kivoja juttuja, miten lapset katsoivat isiään silmiin ja saivat hymyn vastaukseksi, kokivat yhteyden ja lämmön.

Oli kauheaa menettää oma miehensä, mutta kaikkein rankimmalta tuntui se, että lapseni menettivät isänsä. Se oli tuska, jota oli vaikeinta kestää. Se, että eläydyin lasteni suruun repi sisintäni pahiten.

Juho oli oppinut kahdeksan kuukauden iässä kävelemään ja kymmenkuukautisena hän jo juoksi, sellainen liikunnallinen vilperi. Aina, kun Jouni tuli töistä Juho juoksi häntä vastaan ovelle ja Jouni kaappasi hänet syliinsä halaukseen.

Sen yhden kohtalokkaan yön jälkeen, kun mikään ei ollut enää niinkuin ennen, Vili tiesi, Vili oli nähnyt,  mutta Juho-vauva heräsi etsimään jotain, joka oli kadonnut. Ainakin viikon Juho-poikani , joka osasi jo juosta, ryömi pitkin talomme nurkkia ja etsi isäänsä ulisten ja uikuttaen kuin pieni koiranpentu. Se oli näky, jota en koskaan pysty unohtamaan. Ne olivat ääniä, joilta toivoisin jokaisen äidin säästyvän.

 Ja niin jouduin tajuamaan, mitä olin menettänyt, mitä me olimme menettäneet. Jouduin myös miettimään,  mitä tärkeää ja hyvää oli jäljellä. Yksi ihminen oli kuollut, mutta kaikki, ihan kaikki ei ollut maailmastani hävinnyt.  Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän näin kauniita asioita, ilon pisaroita, elämässä kiinni pitäviä tuokioita. Ihminen on sitkeä olento kun niikseen tulee ja naiset ovat usein vielä erityisen sitkeää sorttia. Kuinka moni nainen onkaan joutunut luopumaan puolisostaan ja jatkamaan elämäänsä pimeän yön keskeltä ponnistaen, kuinka moni äiti onkaan kohdannut jotain ehkäpä vielä pahempaakin, oman lapsensa menetyksen, joka on niin luonnotonta kuin olla ja voi.

Usein sanotaan, että kuolema on luonnollista. Ei, sanon minä. Kuolema, ihmisen kuolema ei ole luonnollista. Kuolema on vihollinen. Alunperin ei ollut määrä käydä näin ja ikuisesti ei tule jatkumaan näin. Elämä on luonnollista ihmiselle, ikuinen elämä. Näin minä uskon ja näin tiedän sen olevan. En siitä täällä enempää puhu, mutta olen onnellinen, kun voin tietää, että kuolema on vihollinen, joka lopulta tullaan hävittämään. Ja eromme rakkaistamme ei tarvitse olla lopullinen. Vielä kohdataan!

Mustimmista hetkistäni on jo yli kahdeksan vuotta, mutta vasta nyt tuntuu, että pystyn kunnolla kirjoittamaan kaikesta siitä, mikäli haluan. Tai pystyn halutessani kirjoittamaan muusta, vaikkapa vain tärkeimpien asioitten vierestä, niin että rivien välistä löytyy enemmän kuin itse sanoista konsanaan.

 Mitä minä haluan kirjoittaa ja tarkalleen ottaen mistä, ei ole vielä täysin varmaa, mutta sen tiedän , että haluan kirjoittaa ihmisistä.  Haluan kirjoittaa kestämisestä, kohtaamisesta, ikävästä ja kaipuusta, surusta ja  rakkaudesta. Haluan kirjoittaa ystävyydestä ja lojaalisuudesta, juonitteluista ja rehellisyydestä, pettymyksistä ja toivosta. Sanalla sanoen haluan kirjoittaa elämästä. Haluan kirjoittaa romaanin. Nyt olen siihen valmis.


23 kommenttia:

  1. Kiitos tästä koskettavasta tarinasta.
    Kyyneleet valui silmistäni, kun luin kokemuksiasi. Se on kummaa miten sitä aina ajattelee, että lapsi kärsii ja sitten itse kärsii vielä enemmän, koska se tuska jota katsoo lapsen silmistä on hyvin vaikea vähätellä tai sivuuttaa.

    Setäni kuoli vuonna 96 (30v)ja viime jouluna pappa kyynelehti rakasta nuorinta poikaansa. No eipä sillä. Tietty biisi, kun soi radiossa joka oli sedälleni rakas saa mut aina itsenikin itkemään ja kaipaamaan häntä.

    Kiitos.

    T: IsoPikku Myy

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia Liisa kaikesta kannustuksestasi!♥

    VastaaPoista
  3. Hei IsoPikku Myy!

    Kiitokset kauniista kommentistasi.

    Niin, en ollut tullutkaan ajatelleeksi ihan tuolta kannalta, mutta näinhän se voi todellakin olla.

    Suru on myös niin yhteisöllinen kokemus, vaikka samalla niin yksilöllinenkin.

    Onneksi meillä suurimmalla osalla on läheisiä, jotka voivat tukea meitä ja me heitä näissä tilanteissa. Myös toisten kokemusten lukeminen ja yhdessä jakaminen sekä keskustelu on auttanut minua omassakin surutyössäni.

    Miten nuorena setäsi kuolikaan. Kyllä rakkaamme jäävät niin elävinä muistoihimme ja tulevat aina yllättävissäkin tilanteissa mieleen. Joku tietty ele, tutun värinen työhaalari...

    Minulla on sama juttu: Tietyt biisit, eritoten Hectorin, tuovat aina Jounin mieleen.

    VastaaPoista
  4. Tämä postaus sai ihan tipan silmiin,olet ihana Mustikkatyttö! Mummosi joutui kokemaan monta henkilökohtaista tragediaa,ja samoin olet sinä sellaisen kokenut,mutta jatkanut vahvasti eteenpäin:) Haleja! Omat vanhempani kuolivat aivan liian nuorina,joten tiedän myös itse,miten suru voi olla vaikeaa.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Yaelian! Itsekin koen sinut ihanaksi!

    Voi, että sinäkin olet siis joutunut näkemään rakkaittesi kuolevan jo aivan liian nuorina. Olen siitä pahoillani Yaelian.

    Suru tuntuu todella välistä niin rankalta kestää, mutta eteenpäin tässä jatketaan ja vastoinkäymiset voitetaan. Juuri näin me teemme Yaelian! Halaukset! ♥

    VastaaPoista
  6. Tiina, onneksi meillä on ylösnousemustoivo. Lupaus. Se antaa voimaa silloin kun omaa ei ole, sen turvin voi mennä eteenpäin ja jatkaa elämäänsä.
    Halaus sinulle ystäväni <3

    Maikku

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Hei Maikku! (Edellisestä kommentistani hävisi osa, joten uusi yritys:)

    Näin on: Ylösnousemustoivo on varma lupaus, joka auttaa kaikkein eniten näissä mustimmissa hetkissä, joita on välillä tullut. Tosiaankin, onneksi meillä on se!

    Olen vaikeina aikoina miettinyt usein myös sinua. Se, miten olet aina jatkanut sinnikkäästi eteenpäin suruista ja vastoinkäymisistä huolimatta on rohkaissut suuresti. Ja olet vieläpä niin empaattinen ja usein aurinkoinenkin ystäväni!

    Halaukset <3

    VastaaPoista
  9. En tässä tilanteessa juuri ehdi lukemaan blogeja, mutta jostain syystä klikkasin tänne ja tämä teksti kyllä kosketti kovasti. Hienoa ilmaista itseään ja jakaa aitoja kokemuksia. Kiitos tästä. Tuli taas syvä kiitollisuus, että on perhe ympärillä. Hektisessä vauva-arjessa kiitollisuus meinaa unohtua välillä...
    <3 Heidi

    VastaaPoista
  10. Tervehdys Heidi!

    Vauva-aika on monin tavoin niin ihanaa ja pikkuiset osaavat huomion vetämisen taidon! Hyvä niin, mutta varmastikin ihan oma aika on helposti kortilla.

    Mukava kuulla, että tykkäsit kirjoituksesta. Itsensä ilmaiseminen ja tuntojensa jakaminen kirjoittamalla tuntuu minusta usein vapauttavalta.

    Perhe voi tosiaan tuoda niin paljon iloisia asioita elämään! Minäkin olen kiitollinen, että minulla on nykyään taas rakas puoliso ja kolme hyvin voivaa lasta. Elämä voi tuoda muutoksia niin yllättäen. Olen kiitollinen myös niistä vuosista, jotka sain viettää Jounin kanssa ja kauniista muistoista.

    Suloista vauva-ajan jatkoa teille! <3

    VastaaPoista
  11. Muistan ne järkyttävät ajat, joista kirjoitit. Elämä on niin haurasta. Onneksi on taho, joka osaa ja haluaa korjata hänelle arvokkaiden ihmisten repeytyneet elämänpitsit. Se toivo voi pitää meidät oikealla polulla mustimmissakin aallonpohjissa. Kirja on hieno asia!

    VastaaPoista
  12. Niin Ninni, onneksi näin on! Kiitos kauniista sanoistasi!

    Mitä kirjaan tulee, niin se on kyllä vielä enimmäkseen päässäni pieninä aihioina, mutta jostakin on aloitettava ja enpä malttanut pitää sisälläni tätä intoa! Katsotaan, mitä tuleman pitää ja milloin. :)

    VastaaPoista
  13. Kauniisti kirjoitit!

    Olemme yleensä niin samaistuneita aineeseen (kehoon), että unohdamme sen, että ihmisen ydinolemus ei ole aineellinen eli keho. Meditaatio on yksi tie tulla tietoiseksi siitä kuka minä oikeasti olen; mahtaako siihen muuta tietä ollakaan.

    Mielen salattu voima -dokkarin viimeisessä osassa kerrottiin kuolemanrajakokemuksista. Kokemus, tuli se sitten onnettomuudessa tai leikkauspöydällä, oli hyvin käänteentekevä ja keikautti jokaisen ajatusmaailman. Eikä kukaan enää pelännyt kuolemaa...Ihmekö se sitten, että monen on vaikea päästä kunnolla kiinni meditaatioon (jossa saattaa saada kokemuksen sellaisesta tietoisuudesta), koska olemme niin kiinni aineellisessa olomuodossamme.

    Syvä sympatia jotakuta kohtaan, vaikka jotakuta sellaista, ketä ei ole edes tavannut, kyllä kertoo siitä, että joskus ja jossakin on tavattu ja se kulkee mukana inkarnaatiosta toiseen.

    Kristityt puhuvat taivasikävästä; luulenpa, että jokaisella, joka uskaltaa tuntea sielunsa sopukat, on sisimmässään kaipuu sinne mistä olemme lähtöisin. Meissä on tieto, että emme ole kotoisin täältä vaan olemme täällä vain käymässä ja todellinen kotimme on siellä missä Korkein - nimitetään Häntä sitten vaikka Jumalaksi - asuu.

    Tiedämme kokonaisuudesta vain pienen osan ja siksi monta asiaa on vaikea ymmärtää.

    Kuulin eilen Prinsessa Paskavarpaan kuolemasta. Nuoren naisen, joka kirjoitti blogia ensin lapsettomuudesta ja sitten odotuksesta. Naisen, jolle lapset olivat aina olleet tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.

    Jotakin meni pieleen ja Prinsessa ei selvinnyt synnytyksestä.

    Todella, moni asia tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

    ps. Koska sinulla on kommenttien ennakkotarkistus, niin voisitko harkita ottaa sanavahvistuksen pois? En tunnu saavan selvää noista sanoista - vaikka näössäni ei ole vikaa - kolmas kerta toden sanoo...

    VastaaPoista
  14. Kiitos Hoo Moilanen ajatuksistasi, jotka jaoit kanssamme!

    Olenkin huomannut, että melko useat täällä blogimaailmassa uskovat inkarnaatioon. Itse taas uskon toisin. Olen vakuuttunut siitä, että meille ihmisille on annettu lahjaksi mahdollisuus ylösnousemukseen, joten kuoleman ei tarvitse olla onneksi lopullinen ero rakkaistamme.

    Uskon myös, että Raamattu (monine ennustuksineen, jotka ovat tarkkaan täyttyneet) on kirja Luojaltamme ja sieltä löytyy totuus siitä, mikä on elämän tarkoitus, miksi Jumala on sallinut näinkin kauan pahuutta ja kärsimystä maan päällä,mitä tapahtuu kuoleman jälkeen jne. Raamattuun on laitettu ylös myös tuntomerkit siitä, miten erottaa oikea ja väärä, hyvä ja paha. Minä uskon, että Raamattu on tarkoitettu meille ihmisille kompassiksi, jonka avulla voi parhaiten ja juuri Luojamme toivomalla tavalla suunnistaa elämässä.

    Keskustelen näistä asioista paljonkin "reaalimaailmassa", mutta olen päättänyt monestakin syystä, etten lähde täällä blogissani pitkällisiin hengellisiin pohdiskeluihin ja keskusteluihin. Kun halusin kertoa minulle tärkeiden ja läheisten ihmisten kuolemasta, teki kuitenkin mieleni lyhyesti kertoa, että uskon siihen, että tulevaisuudessa on vielä mahdollisuus kohdata rakkaitaan. Se on minulle tärkeä asia, josta olen myös pitkällisen Raamatun tutkimisen perusteella vakuuttunut. Niin ja olen myös tutkinut tarkaan todisteet siitä, että Raamattu on peräisin yli-inhimillisestä lähteestä. Usko ja hengellisyys on minulle siis erittäin tärkeä asia, vaikka en aio niitä asioita juurikaan täällä blogissani käsitellä.

    Voi, miten surullinen tuo Prinsessa Paskavarpaan yllättävä kuolema! Toivon kovasti voimia hänen läheisilleen.On sentään hyvä, että pienokainen voi tulevaisuudessa lukea äitinsä ajatuksia tämän blogistakin, jota hän piti toivoessaan ja odottaessaan lasta. Elämässä tapahtuu usein niin yllättäviä asioita, usein myös surullisia.Kiitos, kun kerroit.

    Kysynpä neuvoa pojaltani tuossa sananvahvistusasiassa.Hän on minua paljon taitavampi näissä(kin) tietokoneasioissa. Voisi olla hyvä idea toimia niin kuin ehdotit. (Tuli mieleen sanat: Muuten, mielestäni Karthago pitäisi valloittaa. ;))

    VastaaPoista
  15. Ihmisen luomia uskontoja on monta ja Jumalaa vain yksi! Mahtaa Jumala nauraa partaansa nähdessään miten ihmiset taistelevat toisiaan vastaan eri uskontoineen! ;)

    Profeettasieluilla (esim. Jeesus) on aivan erityinen rooli tuoda tietoa Korkeimmasta ja meidän todellisesta olemuksestamme. Niinhän se sitten usein menee, että katse kääntyy viestistä viestintuojaan...

    Tietänet, että Raamatussakin on ollut viittauksia jälleensyntymään? Ne on otettu sieltä pois, en nyt muista missä kirkolliskokouksessa. Väittävät jotkut siellä edelleenkin olevan selkeitä viitteitä.

    Tuttuudentunne jonkun ihmisen suhteen voi kertoa juuri siitä, että ennenkin on kohdattu. Kehot eivät tunnista toisiaan mutta sielut kyllä...

    Mutta ei tämän enempää elämänkatsomuksellisista asioista!

    Hyvää loppuviikkoa sinulle!

    VastaaPoista
  16. Näin on Hoo Moilanen:

    Uskontoja on monia ja näin Raamatussa ennustettiinkin tilanteen olevan tänäkin aikana. Toki erilaisia uskontoja on ollut paljon jo kauan.

    "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu", opetti Jeesus ja suurin osa uskonnoista ja aatteista on todellakin jättänyt tämän opetuksen huomioimatta. On surullista, että lukuisten sotien ja konfliktien taustalla on uskontojen ja aatteiden taisto. Jeesus kuitenkin kannusti rauhaan ja elämän pitämiseen arvokkaana.

    Vaikka uskontoja on paljon, olen havainnut, että Raamatun mukaan ei ole laisinkaan sama miten uskoo ja mihin kuuluu. Raamatussa kannustetaan olemaan tarkkoja tämän suhteen ja siellä neuvotaan, miten voimme erottaa oikean väärästä.Tämä onkin aivan mahdollista. Nykyään ns relativismi on aika lailla muotia, mutta sitä sanomaa ei kuitenkaan Raamatusta löydy.

    En ole sitä mieltä, että Raamatussa on mitään opetuksia tai viittauksia sielunvaellustyyppisestä jälleensyntymisten ketjusta tms. Raamatussa opetetaan mielestäni selkeästi mahdollisuutta saada ylösnousemus, joka on kuitenkin aivan eri asia kuin esim inkarnaatio-oppi.

    Nämä ovat syvällisiä asioita, joista syntyviin keskusteluihin menisi varmasti helposti tunteja ja tunteja täällä netissäkin. "Reaalielämässä" vai millä nimellä sitä netin ulkopuolista eloa nyt sitten kutsuisinkin, olen kyllä lukenut ja pohtinut näitä asioita paljon ja löytänyt vastauksia. Niin koen.

    Olen myös keskustellut näistäkin aiheista varmasti satoja, niin oikeastaan jopa tuhansia tunteja. Olen myös rukoillut ymmärrystä, niinkuin Raamattu meitä ihmisiä kannustaa. Monet meditoivat ja pitävät sitä tienä johonkin hyvään, Minä sen sijaan rukoilen ja pidän sitä ihanana lahjana ja mahdollisuutena, joka on annettu meille.

    Tosiaan nämä elämänkatsomukselliset asiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia, mutta keskustelu menisi nopeasti hyvin syvälliseksi ja jotta voisin kaikkiin heränneisiin ajatuksiin ja kommentteihin vastata perusteellisesti niin kuin todella uskon olevan sekä niin, että asioista tulee selkeä ja oikea kuva...niin aikaa menisi todella paljon. Itse asiassa kaikki aika voisi mennä. Ja nämä ovat niin tärkeitä asioita, etten haluaisi vain hutaista jotain ilmaan vaan haluaisin olla sitten täysin perusteellinen ja huolellinen sanavalinnoissani jne.

    En voi kuitenkaan olla niin paljon tietokoneella kuin tämänkaltaiset perusteelliset syvälliset maailmankatsomukselliset tai uskonnolliset keskustelut kerran kunnolla vauhtiin päästyään vaatisivat. Tämä on siis yksi syy, miksi en näihin täällä sen enemmän lähde. Eräs toinen syy on se, että usein kesksuteluihin päätyisi lopulta henkilöitä, jotka eivät haluaisi pitää keskustelua rakentavalla tasolla ja sitten siitä tulisi vain turhaan paha mieli ja hyvät asiat voisivat näyttäytyä turhaan väärässä valossa. Niinpä siis minun elämässäni maailmankatomukselliset keskustelut tapahtuvat pääpiirteisesti toisaalla. (Niin, ajattelin vastata näin pitkästi, koska saattaahan joku kommentin lukevista ihmisistä pohtia, miksei tuo bloggaaja bloggaa kaikista tärkeinä pitämistään asioista laajasti blogissaan. Nyt tuli siis tästäkin puhuttua. )

    Niinpä tosiaan elämänkatsomuksellisista asioista keskustelen syvällisemmin muissa tilanteissa, lähinnä kasvotusten ihmisten kanssa tai joskus yksityiskirjeissä.

    Hih, onnistun kirjoittamaan jo tästäkin näin laajasti, joten voi vain kuvitella millaiset maratonit siitä syntyisi, jos alkaisin täällä keskustelemaan enemmänkin uskonnollisista ja maailmankatsomuksellisista teemoista.

    Kiitos ajatuksistasi Hoo Moilanen ja upeaa viikonloppua sinullekin! :)

    VastaaPoista
  17. Koskettava kirjoitus mustikkatyttö. Kipeitä asioita on mahtunut elämääsi. Miten kiitollinen sitä saa joka hetkestä olla, jonka saa viettää rakkaittensa kanssa. Viime viikolla kirjoitinkin siitä ja sinä ihanasti kommentoit sitä:)

    Sanotaan, että mikään elämässä ei ole sattumaa. Välillä vain on vaikea löytää tarkoitus (jos sellaista on) kaikelle tapahtuneelle.

    VastaaPoista
  18. Kiitos Kaisu!

    Toden totta Kaisu, hetket rakkaiden läheisten ihmisten seurassa eivät ole mikään itsestäänselvyys ja yritänkin muistaa sen mahdollisimman hyvin. Toivon muistavani.

    Kirjoituksesi oli niin kaunis ja ajatuksia herättävä! Ja kuvatkin kertoivat omaa tarinaansa.

    Niin, kaikkea emme voi aina millään ymmärtää.

    VastaaPoista
  19. Heippa! Blogissani on sinulle tunnustus, joten käyhän katsomassa:)

    VastaaPoista
  20. Oi, kiitoksia kovasti Laura! Lähdenpä heti katsomaan.:)

    VastaaPoista
  21. Oli niin niin niin koskettavaa lukea miehesi menetyksestä. Saan olla suuresti kiitollinen, kun voin tänäänkin mennä mieheni kainaloon nukkumaan, iho ihossa kiinni. Hänellä tosin on harvinainen sydänvika, joka aiheuttaa useammalle kuin joka kolmannelle äkkikuoleman 30-40-vuotiaana. Tein suurta hyväksymistyötä tuon asian kuultuani, itkin jo etukäteen hänen menettämistään useita päiviä. Lopulta tajusin, että elämä on nyt, kuolema tulee jos on tullakseen.

    Äitini menetin nuorena. Äiti oli 40v kun hän kuoli. Ei ehtinyt koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Usein on häntä ikävä.

    VastaaPoista
  22. Kiitokset kommentistasi Anonyymi!

    Onneksi olet saanut edelleen pitää miehesi luonasi. Elämä on nyt niin kuin kirjoitit.

    Olen pahoillani, että menetit äitisi jo niin nuorena. Suruista huolimatta onneksi meillä kummallakin on paljon aiheita myös kiitollisuuteen. Halaukset sinulle! <3

    VastaaPoista