lauantai 3. syyskuuta 2011

Ihania tunnustuksia ja helpotuksen huokailuja


Sain ilahduttavia yllätyksiä ...kaksi ihanaa bloggaria muisti minua tunnustuksin. Kiitokset näille todella kiinnostaville bloggaajille eli kaunis päivä tänään  -blogin Jutalle ja World around us -blogin Jenniinalle!

Vastailen kysymyksiin mielelläni. Vastaukseni voivat vaihdella hyvinkin tiuhaan kuvaten sen hetkisiä tunnelmiani. ;)

Jutan antamaan tunnustukseen liittyen, kerron teille seuraavaa:

Lempiväri: Valkoinen ja punainen ovat edelleen pinnalla. Valkoisessa on rauhaa ja seesteisyyttä, joita rakastan. Punaisessa on voimaa ja intohimoa, jotka vetävät puoleensa.

Lempiruoka: Rakastan luomua ja yleensäkin luonnollisia, aitoja makuja. Rakastan myös erityisesti marjoja monina eri versioina sekä erilaisia salaatteja ja smoothieita. Kaikkein ihastuttavin maku maailmassa on mielestäni auringon kypsäksi hellimän mesimarjan omaperäinen aromi. Näitä ihanuuksia nautiskelin mummolan kultaisiksi vaalenevien niittyjen pientareilla lapsuuteni pitkinä kesinä.

Paikka, jonne haluaisin matkustaa: Cap Verde, Uusi Seelanti, Ranskan Provence, Intia, eräs tietty saari Kanadan kupeessa... Niitä on paljon ja lisää tulee koko ajan. :)

Intohimoni: rakkaus, terveys, luonnollinen ravinto, kirjoittaminen, kirjallisuus, pitkät keskustelut, kesäsateessa juoksentelu ...

Suosikkikukka: kielo, ruusu ja kissankello

Suosikkiviikonpäivä: Lauantai tuntuu edelleen niin mukavalta.


Jenniinalta sain tämän yllä olevan aurinkoisen tunnustuksen, mutta tällä kertaa hän ei liitä mukaan kysymyksiä. No, olin otettu palkinnostani ilman kysymyksiäkin. :)

Tällä kertaa haluan jakaa tunnustuksen kaikille, jotka bloggaavat intohimosta rakastamiinsa asioihin tai elämään. Napatkaa ja vastatkaa aiempiin kysymyksiin!  :)

Mihin otsikossa vihjaamani helpotuksen huokaukset liittyvät... Ette ehkä arvaa, tästä en ole paljon puhunutkaan. Asiat, jotka jäävät roikkumaan ja jotka pitäisi saada valmiiksi, saattavat viedä turhaan energioitamme, olla mielemme pohjalla rasitteina. Parastahan olisi tehdä mitä voi ja lopettaa huolehtiminen niistä asioista, joille ei voi mitään. Ja kuten joku fiksu on sanonutkin, on suurta viisautta vieläpä osata erottaa nämä kaksi asianlaitaa toisistaan.

Yksi kauan keskeneräisenä lillunut asia oli proosallisesti keskeneräinen autotallimme ja eritoten siihen liittyen koko rakennushankkeemme lopputarkastuksen vuosittainen siirtyminen aina hamaan tulevaisuuteen.  Ensimmäinen puolisoni Jouni rakensi asumamme talon lähes valmiiksi ennen äkillistä, yllättävää kuolemaansa vuonna -03. Jäin silloin Juho-vauvan ja Viltsu- eskarilaisen kanssa yhtäkkiä niin kovin yksin. Tavallaan jäin. Ystäviähän minulla on onneksi aina ollut paljon.

Siinä tilanteessa talon ja keskeneräisen autotallin loppuunsaaminen tuntui ongelmista vähäisimmältä. Nooh, kyllähän ne rempsottavat, puolivalmiit kohdat aina aika ajoin naputtivat takaraivossa, mutta kun oli aina niin paljon muuta...ja itse en ole mikään nikkaroinnin ihmelapsi. Onneksi lopulta sain niin paljon kokoon, että perheystävämme ja välistä apuahkeroijankin työn tuloksena autotallikin lopulta valmistui ja meni viime perjantaina rakennustarkastajan loppukatselmuksesta läpi. Vaaditut rappauksetkin  ovat nyt itse talon kivijalassa siniharmaana pintana, kivijalan tuuletusaukot peitetty ritilöin, viimeisissäkin portaissa on nyt uudet valkoiset kaiteet ja sähkökeskus on kiinnitetty oikeaoppisesti autotallin seinään. Enää nimi yhteen muutoslupapaperiin (Piti saada lupa olla tekemättä yläkertaa lämpimäksi tilaksi. Se jäi nyt ullakoksi.) ja sitten, kun se on käsitelty, rakennustarkastajaherra lupasi, että koko höskän pitäisi mennä läpi lopputarkastuksesta.

Jihuu! Kyllä tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa! Ilmeisesti olin ottanut asiasta vähintään alitajuisesti aikamoisia paineita, koskapa nyt on alkanut tuntua tosi vapautuneelta. Ehkä nuo tunteet kytkeytyivät monin tavoin myös niihin vuosituhannen alkupuolen rankkoihin tilanteisiin. Ehkäpä tuo tallin valmistuminen symbolisoi minulle jotain tärkeää.

 Niin sitä vaan tavalla tai toisella selviää monesta vaikeasta asiasta, vaikka voisi luulla, ettei koskaan onnistu, ei koskaan enää. Ja vaikka tuntuisi, ettei elämä koskaan enää hymyile minulle ... tuntuisi, että kaikki kaunis ja hyvä  elämässä on kuollut.

Ei se ole. Niin kauan kuin on elämää, kaikki ei ole kuollutta. Aina on mahdollisuus, että herää päivään, jolloin ei koske, jolloin aurinko paistaa ja on hyvä olla.

Uskon, että jos vastakin tapahtuu jotain rankkaa, muistan miten selvisin. Muistan myös miten ystäväni selvisivät. He selvisivät asioista, jotka olivat vielä kauheampia kuin omani, tapahtumista, jotka raastoivat vieläkin syvemmältä.

Elämä on ihmeellistä ja ihmisen kyky toipua, joskus se mykistää kauneudellaan. En halua koskaan unohtaa sitä. En halua koskaan luopua toivosta. En halua koskaan enää unohtaa kuinka rakastankaan elämää.



Ps. Kiitokset Viltsulle kuvasta!

2 kommenttia:

  1. Onnea tunnustusten johdosta. Sinulla onkin ollut vaikea elämänvaihe takana,mutta olet aina niin ihanan positiivinen täällä,joten tänne on aina miellyttävää tulla.Ja kiva,että tuo autotalli vihdoinkin valmistui.

    VastaaPoista
  2. Kiitos sanoistasi sekä täällä että blogissasi Yaelian!Kyllähän noista huomioinneista tulee hyvälle mielelle!

    Niin, ei se elämä aina mene helpoimman mukaan...niin itsellä kuin toisillakaan.

    Tavallaan olen kyllä alunperin haikeuteen ja alakuloisuuteenkin taipuvaista sorttia, mutta jotenkin välillä olen yllättynyt siitä, että suhteessa kaikenlaisiin tapahtumiin, vanhoihin ja tiettyihin viime aikaisiinkin, voin kuitenkin usein ihan mukavasti ja olen nykyään monesti toiveikkaalla tuulella ja hyvällä mielellä. Haluankin olla positiivinen, mutta onhan minussa kyllä se toinenkin puoli.

    Olen vähän miettinyt, että saatan aloittaa muitakin blogeja joskus. Yksi voisi olla sellaisen, jossa surulliselle tuulelle sattuessani tuulettaisin tunteitani vaikkapa pukkaamalla ilmoille melankolisia runoja tai novellin poikasia. Mutta nyt ei oikein sellainen runosuoni pulppua, kaikenlaisia suunnitelmia vain vilisee päässä.

    Mukavaa, jos tänne on kiva tulla. Toivottavasti vastakin. :)

    Ja kyllä, olen niin iloinen autotallista. Tosin autoa sinne ei välttämättä viedä ollenkaan. Alamme näillä näkymin pelaamaan siellä pingistä ja kuntoilemaan. Jotain pientä nikkarointia Juho Jullinkainen, keskimmäiseni siis, voi myös siellä viritellä. Vilikin sahasi jo vähän kasvinprässäysvanereita siellä. Joten kyllä sille käyttöä löytyy, vaikken haluaisikaan liata lattiaa autolla. Siippa sitä paitsi harkitsee autosta luopumista kokonaan. Saa nähdä mihin ratkaisuun päätynee.

    Talvella viileähkössä (En aio pitää lämmitystä täysillä.) autotallissa voisi säilyttää vaikka tiettyjä mukuloita (heh, kasvien ;) ) ja yhtä sun toista muutakin. Pojat aikovat vähän suunnitella tallin sisustusta. Ensi kesänä siellä voisi ehkä huvikseen nukkuakin.Huomaan ajattelevani sitä enemmänkin pienenä lisäasuntona tai -huoneena kuin autotallina.

    VastaaPoista