maanantai 18. huhtikuuta 2011

Surullisia säkeitä




Menneitten vuosien mietteitä, surullisia säkeitä... Laitan nämä runoni varoittavan otsikon alle. Tiedänhän, että jotkut meistä haluavat välttää kaikkea vähänkään rankkaa tai haikeaa. Monet meistä etsivät vain ilon pisaroita ja hehkuvia helmiä. Niitä haluan itsekin eniten olla etsimässä ja löytämässä.

Elämässä on kuitenkin myös kipua jopa tuskaa. Ainakin minun elämässäni on ollut, samoin monien minulle läheisten ihmisten elämässä. Niinpä, vaikka joku runo olisikin minä-muodossa, en aina itse ole välttämättä kohdannut juuri tuota tilannetta ja olotilaa, jota tekstissäni kuvaan... Hmm...ja vaikka olisinkin, yritän olla paljastamatta ihan kaikkea, mitä olen elämässäni kokenut...hei, sallikaa nyt minullekin jotain suojakilpiä! ;)

 Itse koen puhdistavana ja vapauttavana kokemuksena palata välillä surullisiin tunnelmiin,  vaikeisiin asioihin ja kipeisiinkin muistoihin. Omiin tai toisten tarinoihin, joissa olen usein jotenkin itsekin elänyt mukana tai ainakin nähnyt kaiken hyvin läheltä. Runot ovat auttaneet minua paljon tunteiden käsittelyssä ja kohtaamisessa. Niin omat kuin toistenkin runot. Annan runon avata minussa jotain, aina, kun tuntuu siltä, että olen siihen valmis.





Tavallisena koulupäivänä

Tavallisena koulupäivänä lainasin pyörääni.
Kerran oli jo läheltä pitänyt
ja nyt pulpetti tyhjänä,
vaikka terveinä olivat kaikki aamuun heränneet.
Niin sanoi sisko,
sen iloisen surusilmäisen.

Tavallisena syksyn keltaisena päivänä
pyöräni oli mennyt ja minä juoksin.
Tytön sisko edeltä ja minä perässä.
Paita ja peppu löytämään, mitä löydettävissä oli,
koira hengissä säästyneenä.

Ei erityispäiviä kuolemalle,
eikä elämälle,
ei silloin, ei nyt.
Poikia, miehiä, ystäviä,
töitä ja työttömyyttä,
tenttikirjoja, keltaisia syksyjä,
sitä tavallista.

Nyt ainokainen tutkii lehtivihreää, tekee lapsia ja väitöskirjaa,
kieltää ikävän ja Jumalan.
Minä näen kelmeän tytön vedessä
sinisenä kuin silloin kerran,
kun ei vielä ollut
miehiä, lapsia, lehtivihreää,
vain koira hengissä säästyneenä,
nyt jo vainaa.






Miksi täällä tapahtuu niin paljon

Miksi täällä tapahtuu niin paljon.
Ikkunalaudalla sirkkalehdet nostavat päänsä,
huutavat valoa ja ravintoa.

Jokainen soluni lähelläsi vaikertaa kylmyyttä.
Jokainen askeleeni, epävarma ja äkäinen,
miettii taistella vai paeta.

Miksi täällä ei tapahdu mitään.
Joen jäät ovat ahtautuneet,
pensaitten oksat lumimassojen alla taipuneina alemmas kuin koskaan.

Miksi täällä tapahtuu niin paljon,
silmiesi jää kipunoi,  jähmettää minut äärettömyyden kaukaisimpaan nurkkaan.
Absoluuttinen nollapiste on  -273,15.

Täällä tapahtuu niin paljon,
täällä ei tapahdu mitään.
Absoluuttinen nollapiste on , on ja edelleen on -273,15.



 Soitat huuliharppuasi

Soitat huuliharppuasi
uneliaan rauhallisesti niin kuin sinulla on tapana.

Erotan uutta kaihoa,
ikävää, joka hiipii varkain.

Voisin kuvitella väliimme nuotion,
sinut tuijottamassa yhä loimuavaan hiillokseen.

Ehkä olen sinulle leiripaikka,
vain vähäinen leiripaikka jossain lohdun ja unelmien rajamailla,
yksinäisen kulkurin yritys löytää kotiin.



Minä niin tykkäsin

Minä niin tykkäsin noista Mellerin runoista,
tykkäsin aikoinaan.

Entä, jos ei kuitenkaan otettaisi niitä ronskeja,
tai rankkoja.
Ei otettaisi.

Sanottaisiin vähän hienovaraisemmin
tai paljon. Paljon hienovaraisemmin.

Tapahtuisi vähän vähemmän.
Tai paljon,
paljon vähemmän.

Eikö kaikki voisi olla  joskus ihan pientä ja sievää.
Pientä ja sievää minun elämässäni, kiitos.

Ei tulisi hyviä runoja minusta, kiitos.
Tulisi hyvä elämä.


2 kommenttia:

  1. Haiket tunteetkin voivat olla todella arvokkaita ja kauniita, eikä niitä pidä pelätä, vaikka meidän kulttuurimme onkin opettanut meidät kieltämään surulliset tunteemme.

    Sinun blogisi on täynnä mun mieleeni kaihoisia tuntemuksia nostattavia, kuvia, sanoja ja tunnelmaa, ja olenkin vähän väliä vuodattanut kyyneleitä blogisivustesi lomassa. Hyvällä tavalla kuitenkin! (:

    Joskus joku kuva tai sana pysäyttää, nostattaa mieleen itseltään aikanaan kieltämiään tunteita ja sitten ne äkkiä vyöryvätkin aaltona ylitse. Lapsuuden kesät, ne nyt päällimmäisenä. Kauniit kesät, aamu-uinnit ja leikit yöllä lähimetsässä. Päiväunet nurmikolla ja retket lähiniityiltä metsiin. <3 Ne ovat asioita joita olen kieltänyt itseltäni sen jälkeen kun muutin pois kotoa, perhe hajosi ja koti myytiin. Kaikki oli ohi niin nopeatsi ja kaikki se nostattaa vieläkin kyyneleet silmiin. Kaihoisalla ja kauniilla tavalla.

    Nyt asun keskellä kaupunkia ja elän jo "aikuisten elämää", mutta edelleen on rinnassa palava kaipuu takaisin korpimetsiin, puhtaaseen ilmaan ja rauhaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitokset koskettavasta palautteestasi! Tuntuu niin hyvältä, että olet kokenut saaneesi jotain tällaista kuvailemaasi minun teksteistäni.

    Minustakin runot ja toisten kertomukset tarjoavat usein tarpeellisen väylän omiin kätkettyihinkin muistoihin ja tunteisiin. Kipeisiin tai haikeisiin asioihin, joitten nouseminen pintaan tekee niitten käsittelyn mahdolliseksi usein juuri hyvällä ja elämää eteenpäin vievällä tavalla.

    Eivät ne kipeät asiat ja surut sillä häviä, että koettaisimme vain leikkiä, ettei niitä ole koskaan ollutkaan... noin vain yrittäisimme unohtaa kaiken haikeankin ja katsoisimme lähinnä vain eteenpäin.

    Niin, en voi puhua kaikkien puolesta, jotkut sanovat, että sellainen toimii heillä. Itsestäni tiedän, että minulle se ei tunnu sopivan.

    Haluan tietoisestikin kyllä suunnata päähuomioni elämässä iloisiin ja innostaviin asioihin, mutta aika ajoin tuntuu hyvältä ja oikealta käsitellä myös näitä elon tummempia sävyjä.
    Minusta se voi vapauttaa piilotetuista taakoista, joita voisimme kantaa.

    Ajattelutyylisi tuntui niin tutulta ja luonnolliselta. Itsekin muistelen ja kaipaan samantapaisia asioita. Joitain voin nykyäänkin toteuttaa, kaikkia kauniita asioita en saa enää takaisin.

    Ajattelin tässä, että ehkäpä sinäkin kirjoitat tai voisit alkaa kirjoittaa enemmänkin. Ajatuksiasi oli niin suloista lukea! Ihanaa alkavaa kesää sinulle!

    VastaaPoista